Viimeiset 2 viikkoa

Vajaa kaksi viikkoa tuli vietettyä pitkin poikin Ghanaa, ilmat olivat kauniit, vain yhtenä iltana Kumasissa satoi vettä niin, että ei viitsitty lähteä pihalle seikkailemaan. Kertaakaan ei meitä yritetty ryöstää, ehkä me näytetään tarpeeksi köyhiltä opiskelijoilta, tai sitten vaan osattiin hoitaa asiamme suht koht hyvin, vaikka välillä hiukan jännittikin että löytyykö yöpaikkaa tai muuta vastaavaa yötä vasten matkatessamme.  Pyrittiin liikkumaan vain valoisaan aikaan, ja hostelli tai hotelli varattiin saman päivän aikana tai paikan päältä, mikä on täällä ihan toimiva systeemi. Yleensä jostain hotellista löytyy aina tilaa ja Ghanasta löytää melkein mistä tahansa pienestäkin kyläpahasesta useita majoituspaikkoja. Kulkuneuvoina toimi bussit ja tro-trot sekä taksit. Aasillakin olis varmaan päässyt.

Reitti keltaisella, kaupungit punaisella

Reittimme oli seuraava: Pantang – Kumasi – Mole national park – Bolgatanga – Paga – Tamale – Accra – Ho – Lome (Togo) – Tema – Pantang. Alun perin meidän piti matkustaa Tamalesta itäreunaa pitkin Togoon Lomen kaupunkiin, mutta luimme pyhästä Ghana-opaskirjastamme, että matka kestää 2-3 päivää, joten hylkäsimme reitin ja tyydyimme tulemaan takaisin Accraan suoralla bussilinjalla ja sieltä siirtymään Volta regionille. Bussimatka kesti muuten 14 h, joka on aika syvältä, ainakin jos istut bussin ainoalla penkillä, joka on 10 astetta liian pystyasennossa eikä pysy alhaalla ja joudut rämpläämään sitä joka pirun hetki.

Mahdollisimman lyhyesti reittimme varrella visiteeratuista kaupungeista ja tapahtumista:

Kumasi: Ghanan Turku. Ashanti-alueen pääkaupunki, jossa suuri yliopisto ja paljon patsaita ja kulttuuria johtuen tuosta Ashanti-hommelista. Ashanti on yksi suuri heimo Ghanassa, ja heidän kuningaskulttuurinsa on edelleen voimissaan. Heillä on siis maan pressan lisäksi oma kuningasperhe. Kuningas ja kuningatar, jotka muuten voivat olla poika ja äiti. Täällä periytymissysteemit ja nää on vähän erilaisia kun meillä. Kuningasta ja kuningatarta kannetaan puisissa istuimissa miesvoimin, eikä kuninkaan paljaat jalat saa koskaan koskea maata. Kumasista löytyy myös miekka kivessä, joka lienee alkuperäinen versio kiveen jumiin jääneestä miekasta. Jos miekan vetää pois kivestä, ashantien valtakunta hajoaa. Heillä on myös monia muita esineitä, joihin liittyen valtakunta voi hajota. Esim yksi kassi, jonka sisään jos katsoo, valtakunta hajoaa. Riskialtista. Kassi onkin Kumasin museossa vitriinissä hyvässä tallessa.

Mole national park: Kumasista päästiin viikonlopun jälkeen maanantaina 21.3. Tamalen kautta luonnonpuiston rajalla sijaitsevaan Mole Motelliin. Luonnonpuisto sijaitsee suurella northern regionilla, joka ei ole edes kaikkein pohjoisin region. Täällä ei ole ihan loogisesti nää alueet nimetty. Matka kesti melkein koko päivän, sillä jouduimme odottelemaan Tamalessa autoa ja lähellä Moleakin jouduttiin odottelemaan. Molen hotelli oli mukava eikä yllätykseksi liian kalliskaan, 60 cediä yö eli noin 30 euroa. Jaoimme 3 hengen huoneen englantilaisen Lucindan kanssa kahtena yönä. Hotellissa oli ravintola, uima-allas ja tietysti kävely- ja autosafareja sai rahaa vastaan. Kävelysafareilla nähtiin antilooppeja, krokotiileja, apinoita, pahkasikoja ja lintuja. Pahkasiat ja punapersepaviaanit olivat hauskoja kavereita, pari kertaa niitä piti juosta karkuun, sillä ne majailivat hotellin alueella ja yrittivät välillä tehdä parempaakin tuttavuutta. 

Paviaanit hotellilla

Tiistaina oli tarkoitus mennä autosafarille, mutta hotellilla oli vain yksi auto (Huyndai-pakettiauto), johon mahtui noin 10 henkeä, eikä sitten tietenkään mahduttu siihen. Ärsytti ihan tosi paljon, sillä nyt kuivan kauden aikaan elefantteja ei ole mahdollisuutta nähdä muuta kuin autosafarilla. Ja elefantteja me lähinnä lähdettiin katsomaan Moleen. Onneksi pääsimme monen mutkan kautta seuraavana aamuna normaalia aikaisemmalle autosafarille, ja törmättiin pariin norsuvanhukseen! Siellä ne nököttivät pusikossa. Molessa norsut ovat savanninorsuja, jotka liikkuvat alueella kasvillisuuden vehreyden mukaan ja riippuen missä on vettä. Elefantit ovat laumeläimiä, mutta vanhetessaan iäkkäät häipyvät laumasta, sillä heistä ei ole enää hyötyä. Joskus norsuvanhus voi ottaa mukaansa nuoren klopin ja opettaa hänelle viisauksia samalla kun ne vaeltelevat kahdestaan metsissä. Sitten norsut kuolevat yksin metsään. Ghanan keski- ja pohjoisosat ovat muuten lähes kokonaan kuivahkoa tasaista savannia. Nyt on meneillään kuiva kausi, joten pohjoisessa oli tosi kuuma, lähemmäs 40 astetta auringonpaisteessa. 

Savanninorsuja

Molesta lähdettiin busilla taas Tamaleen ja vaihdettiin Bolgatangaan menevään tro-troon. Matka kesti noin 6 tuntia kaikkine odotteluineen. Bolgatanga sijaitsee upper eastern regionilla, joka on toinen pohjoisista alueista. Bolgatangasta on vain parikymmentä kilometriä Burkina Fason rajalle linnuntietä pitkin, mutta me kävimme Pagan kylässä aivan pohjoisrajalla ja vajaan 40 kilsan päässä Bolgasta. Pohjois-Ghana on kyllä aivan erilainen paikka kuin Etelä-Ghana. Ilmasto on huomattavasti kuivempi, kuumempi ja vähätuulisempi. Sadekausi alkaa muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt kuivalla kaudella joka paikka oli aivan keltaista ja kuivaa. Pikkukylien asumukset olivat savimajoja, ja yksi perhe yleensä asuu muutaman savimajan kompleksissa, joka ulkoapäin näyttää hiukan pieneltä linnakkeelta. Kylät olisivat aivan hyvin voineet olla suoraan jostain Afrikka-dokumentista. Savimajoja, hiekkateitä, polkupyöriä, aaseja, kärryjä, lapsia, naisia, lisää lapsia, savannia ja lehmiä. 

Savimaja Bolgatangan lähistöltä

Kun päivä oli kuumimmillaan, ihmiset seurustelivat tai nukkuivat puiden alla varjossa. Lehmät ja vuohet olivat myös asemoituneet puiden alle varjoon hengailemaan. Lapset kulkivat aasien vetämien kärryjen vierellä tuoden tavaraa kylästä toiseen tai torille. Vähän väliä näkyi ihmisiä pumppaamassa kaivosta vettä. En usko että he juovat kyseistä vettä, mutta käyttävät varmaan pyykkeihin ja peseytymiseen. Välillä vastaan tuli silta, mutta joet olivat kuivuneet ja jäljellä oli vain kuivat uomat.

Sano 'aa'

Pagasta löytyy myös Pikworo Slave Camp ja pari krokotiililammikkoa, joista visiteerasimme Chiefs poolilla. Slave campissa hengaili 1800-luvulla satoja orjia, joita myytiin paikan päällä Ghanan ympärillä oleviin maihin tai kävelytettiin 800 kilometrin päähän Accraan tai Cape Coastiin ja sitä kautta laivalla Amerikoihin tai Eurooppaan. Orjat ”saivat olla” tässä paikassa pihalla toisin kuin eteläisissä orjalinnojen tyrmissä. Orjat saivat ruokaa kallion pintaan hakatuista kuopista, jotka orjat joutuivat hakkaamaan rangaistuksena esimerkiksi niskuroinnista. Heillä oli viihdykettäkin siellä, sillä kallion päällä on erikoiset rumpukivet, joita hakkaamalla lähtee kumahteleva ääni. Orjat saivat soittaa, laulaa ja tanssia leirissä, kun sellainen hetki tuli. Onneksi tämänkin orjakeskuksen toiminta loppui suurin piirtein samoihin aikoihin kun etelässä eli 1860-luvulla. 

Krokotiilit ovat Pagassa pyhiä eläimiä, sillä krokotiilit ovat auttaneet kylän päälliköitä eri tavoin. Yhden tarinan mukaan erään Kampala-kylän päällikön poika Naveh Kampala tippui kahdeksi päiväksi kuoppaan, ja krokotiili näytti hänelle pelastusreitin. Naveh lupasi, ettei koskaan syö krokotiilin lihaa ja perusti Pagan kylän Chiefs poolin ympärille vuonna 1670. Kyläläiset peseytyvät ja hakevat vettä samoista lätäköistä, joissa krokot elävät. Krokotiilit eivät kuulemma tee ihmisille mitään ja eläimen tappamista pidetään yhtä vakavana rikkeenä kuin ihmisen murhaa.

Bolgassa oltiin siis kaksi yötä, jonka jälkeen lähdettiin takaisin Tamaleen. Kaupunki on pohjoisen Ghanan yksi suurista keskuksista, jossa asuu noin 350 000 ihmistä. Kaupungissa ei varsinaisesti ole mitään nähtävyyksiä, mutta oli ihan mukavan oloinen city muuten. Pohjoisen kaupungeissa ajetaan paljon enemmän mopoilla kuin etelässä, joten niitä joutui varomaan myös Tamalessa. Opaskirjan mukaan ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, mutta meille ainakin jotkut olivat töykeämpiä kuin muissa kaupungeissa. Kauppiaatkin pyysivät välillä ihan naurettavia summia rahaa kaikesta. Pohjoisen kaupungit eroavat eteläisistä selvästi muun muassa uskonnollisesti. Pohjoisessa on enemmän muslimeja, joten moskeijoja löytyy joka kylästä. Aamulla 5 aikaan kuuluu ensimmäiset mekkaan päin kääntymishoilaukset, ja toistuvat sitten yhteensä viitisen kertaa päivässä. Tamalessa törmättiin moneen saksalaiseen, ja yhden porukan kanssa istuttiinkin iltaa ainoana varsinaisena Tamale-päivänämme. Tuntuu, että saksalaiset matkustelevat Ghanassa paljon muita eurooppalaisia enemmän, sillä kieltä kuulee lähes jokaisen obrunin suusta mihin vaan Ghanassa meneekin.

Tamalesta lähdettiin lauantaina 26.3. Accraan STC-bussilla ja matka kesti 14 tuntia. Bussi lähti afrikkalaiseen tapaan hiukan myöhässä, ja pysähdyksiä oli noin 3-4 tunnin välein. Tie pohjoisesta etelään on sentään melko hyvä ja suora maantie. Hiukan jännitystä matkaan toi epätoimivan ärsyttävän istuimeni lisäksi vähintään 3 isoa rekkaonnettomuutta, jotka tulivat vastaan päivällä. Kaiken lisäksi ne tulivat vastaan varmaan 50 kilometrin sisällä toisistaan. Aika pahaa jälkeä näkyi, mutta ei ainakaan ruumiita näkynyt missään. Autojen lastit lähinnä lennelleet kaduille, mutta kyllä yhden rekan nokka oli ainakin pahasti lytyssä ja yhdestä bussista toinen etureuna kuoriutunut pois. Bussi oli paljon kalliimpi kuin muut julkiset kulkuneuvot Ghanassa, matka maksoi 27 cediä eli noin 13,5 euroa. Suomessa ei paljoa alle 15 eurolla matkustettaisi reilua 700 kilometriä… Bussiliputkin jopa jouduttiin ostamaan etukäteen, mitä ei tapahdu muita kulkuneuvoja käytettäessä. Jos on tottunut istumaan tro-trossa tai pienessä bussissa, STC voi vaikuttaa luksukselta. Bussin pohjapiirustus muistuttaa Suomen busseja, eli 2 istuinta vierekkäin ja käytävä keskellä. Takaa ei kyllä löydy vessaa, eikä edessä myydä virvokkeita tai sanomalehtiä. Penkit olivat silti paljon ahtaampia kuin Suomessa, mutta autosta löytyi TV! Yksi televisio oli edessä, josta katsottiin sitten afrikkalaisia elokuvia. Ei oltu ennen katsottu, sillä ne vaikuttavat niin erilaisilta mitä on tottunut katsomaan. Elokuvat yleensä kertovat prinsessoista tai ainakin jostain päällikköperheen draamasta tai näihin liittyen. Yhden elokuvan nimi oli Festival of Madness, jossa 2 veljestä menettivät pomonsa omistaman salkun kylähullulle, ja sitten yrittivät saada sitä takaisin tekemällä vaihtokauppaa. Yleensä kaikkiin ghanalaisiin elokuviin liittyy jollakin tavalla romantiikka, mutta tässä elokuvassa se oli vain taustalla eikä näkynyt varsinaisesti muuta kuin pieninä osina. Huumori elokuvissa on aika erilaista kuin Suomessa, mutta ainakin monella kyytiläisellä oli tosi hauskaa katsoessa elokuvia, niin kauhee räkätys kuului välillä. Useimmat elokuvat ovat siis englanniksi, mutta Ghanan englantia on välillä vaikea ymmärtää, ainakin jos ääni särisee huonon tason takia näissä filkoissa.

Accrassa oltiin siis myöhään lauantai-iltana ja oltiin varattu hostellista huone, ja tarkoituksena oli lähteä aikaisin sunnuntaiaamuna Volta regionille Ho:n kaupunkiin. Valitettavasti vanha ystävämme ripulikeiju yllätti matkalaiset ja päästiin lähtemään liikkeelle hiukan myöhemmällä aikataululla. Ho:hon lähtevää tro-troa jouduttiin hiukan hakemaan Accrasta, sillä oltiin saatu hiukan vanhaa informaatiota mistä kulkuneuvo lähtee. Accrassa on monta tro-troasemaa, eikä niissäkään paikan päällä porukka osaa aina vastata, että mistä etsitty auto lähtee. Meitäkin neuvottiin aluksi ihan vääriin paikkoihin, mutta ollaan jo opittu kysymään useilta ihmisiltä neuvoa, kun ei yhden ihmisen sanaan voi oikein sataprosenttisesti luottaa.

Ho on Volta regionin pääkaupunki, entinen Saksan vallan alla olleen Togolandin hallintokaupunki, jossa asuu noin 60 000 ihmistä. Alueella puhutaan ewen kieltä, joka eroaa twi:stä sen verran, etteivät afrikkalaiset näitä eri kieliä puhuvat ymmärrä toisiaan. Ghanassa puhutaan kymmeniä eri kieliä, mutta twi on kaikkein yleisin, sitä puhuu noin 10 miljoonaa ihmistä. Pohjoisosissa puhuttiin kamaraa. Meitä on siis haukuttu valkonaamoiksi erilaisilla sanoilla, yleisimmät ovat ’yavoo’ (ewe), ’obruni’ (twi) ja ’solmia’ (kamara).

Näkymät mt Gemiltä, horisontissa Volta River

Volta regionin ilmasto on täysin erilainen kuin pohjoisessa ja kosteampi kuin Accrassa, sillä Lake Voltasta itään päin on suuria kukkuloita, jotka keräävät kosteutta alueelle. Alueella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Wli Falls, joka on Ghanan pisin vesiputous. Valitettavasti aikamme ei riittänyt kyseisille putouksille, joten tyydyimme tutkimaan Ho:n ympäristöstä löytyviä paikkoja. Maanantaiaamuna lähdimme kimppataksilla parin holaisen kanssa Amedzofen kaupunkiin keskelle Avatime Hillsejä. Avatime Hillseiksi kutsutaan siis näitä Lake Voltasta itään päin olevia vuoria. Amedzofe on saksalaisten entinen lähetystökylä, ja siellä toimii pieni turistikeskus, joka kehittää myös kylää muuten kuin turismia varten. Kylä sijaitsee Mount Gemin vieressä 600 m korkeudessa, ja vuoren huippu sijaitsee 760 metrissä. Saksalaiset ovat 1930-luvulla asentaneet vuoren korkeimpaan kohtaan rautaisen ristin, joka jonkun legendan mukaan toimi kommunikaatiovälineenä toisen maailmansodan aikana. Ghanassa kyllä osataan repiä turisteilta rahaa kaikesta mahdollisesta, sillä kävelimme ylös vuorelle ilman mitään opasta ja jouduimme silti maksamaan. No, kai se hyvään tarkoitukseen menee. Vain pieniä summia sentään pyydetään useimmissa paikoissa. 

Mount Gemi Amedzofessa

Natsien kommunikaatioväline?

Kukkulan kunkut

Tiistaina 29. päivä otettiin tro-tro Ho:n aseman nurkilta ja lähdettiin Aflaoon, joka sijaitsee rannikolla Togon rajalla. Sieltä sitten viisumit 2 päiväksi ja Togon puolelle yhdeksi yöksi. Lomé on Togon pääkaupunki, ja siellä asuu noin 900 000 ihmistä. Togo on köyhempi valtio kuin Ghana, mutta Loméssa eroa ei huomannut. Olisi pitänyt lähteä kaupungin ulkopuolelle sitä toteamaan. Togossa puhutaan ranskaa ja Lomén kaupunki on saanut vaikutteita Ranskasta, joten vähän tuntui kuin olisi tullut Eurooppaan. Ainoa ero, että ihmisten ihonväri ei oikein muuttunut. Saatiin sitten vääntää omaa ranskaamme ilman päivänkään opiskelua, ja hyvinhän se sujui. Me emme vain ymmärtäneet ketään, eikä kukaan ymmärtänyt meitä. Onneksi suurin osa ymmärsi ja puhui myös hiukan englantia, niin saatiin hotellista huone ja ruokaa ravintolasta.

Kadulla meidän seuraamme lyöttäytyi muutama paikallinen artisti, jotka auttoivat meitä kieliongelmissa ja onneksi vain pienen taka-ajatuksen kanssa. Meidän olisi pitänyt ostaa heiltä jotain taidetta päivän jälkeen, mutta siitäkin selvittiin ottamalla yhteystiedot ja kauniilla hymyllä. Loméssa ehdittiin käydä vain Marché du Fetishillä eli voodootorilla, jossa myytiin eläinten luita, pääkalloja ja nahkoja. Meiltä yritettiin saada hirveät pääsymaksut paikkaan, mutta pysyttiin kovina ja saatiin onneksi hinta tingittyä kohtuulliseksi… Eli tyypit pyysivät ensin 5000 frangia per naama, mikä on 7,5 euroa. Oltiin kuultu, ettei sisäänpääsystä kuuluisi maksaa kuin jotain 500 frangia eli huomattavasti vähemmän, joten saatiin tingittyä hinta 1000 frangiin per naama. Eli maksettiin sitten 1,5 euroa, mikä sekin oli puolet liikaa. Kyllä meillä varmaan varaa olisi ollut maksaa se 7,5 euroakin, mutta jos turistit alkavat täällä maksaa kaikesta naurettavia hintoja verrattuna muihin, homman idea menee vähän ohi.

Perhepotretti

Togo on ainoa Länsi-Afrikan valtio, jossa beniniläistä voodoo-kulttuuria ylläpidetään. Ihmiset voivat käydä jonkun poppamiehen tykönä, jotka ohjastavat heitä sitten ostamaan voodoomarketista jotain tavaraa, jotta heidän toiveensa täyttyvät tai esimerkiksi jokin sairaus paranee. Meille yritettiin tietenkin kaupata pieniä amuletteja, jotka tuovat onnea ja turvaa matkustamiseen tai parantavat unta ja muistia. Esineisiin piti tehdä ensin pienet taiat toimivuuden takaamiseksi, kuten kuiskata toive niihin, puhaltaa niihin, taputtaa niitä tai tehdä niillä ristin merkki omaan naamaan. Toimivat kuulemma, vaikka ei oltaisi afrikkalaisia, sillä taika toimii kaikilla!

Tervetuloa

Togosta haluttiin poistua keskiviikkona, mutta homma olikin hiukan arvioitua vaikeampaa. Meidän kolmen kuukauden multiplet viisumit eivät olleetkaan enää voimassa, kun olimme lähteneet Ghanasta pois. Emme oikein ymmärtäneet miksi, sillä olimme maksaneet 3 kuukaudesta, ja multiple tarkoittaa, että voi mennä ja tulla. Meille alkoi muodostua pieni paniikki, kun rajaviranomaiset sanoivat että meidän täytyy maksaa 150 USAn dollarin hätäviisumi, jotta päästään Ghanaan. Uhkailimme virkailijoita soittamalla Tanskaan Ghanan suurlähetystöön, jonka jälkeen virkailijat puhuivat pomolleen ja saatiin hiukan asiaan selkeyttä. Meidän lentomme oli lähtemässä vain 3 päivän sisällä perjantaina Suomeen, joten emme halunneet maksaa mitään, ja emme edes tienneet, oliko rahan kinuaminen vain jokin jekku. Pakko meidän oli tietysti jotain maksaa, mutta selvisimme 30 cedin eli 15 euron transit visoilla. Transit visa tarkoittaa, että sinulla on 48 h aikaa poistua maasta. No laskettiin että meillä on sitten perjantaipäivän johonkin kellonaikaan asti aikaa olla Ghanassa… Tosin lento oli lähdössä vasta klo 22 illalla, että kusessa oltaisiin sitten perjantaina ilman viisumia puoli päivää. Paitsi ettei viisumissa lukenut kellonaikaa, ja netissä suomalaisilla sivuilla luki, että 48 h viisumi tarkoittaa vain yhtä yötä ja viisumin alkamispäivä sisällytetään 48 tuntiin. Eli koko perjantai olisi ollut sen mukaan viisumiton. Ei oikein tiedetty, mitä ghanalaiset tekevät viisumittomille, mutta poislähteville turisteille, eikä netistäkään oikein löytynyt apua. Torstaina, kun oltiin päästy jo Pantangiin, otettiin yhteyttä Suomeen ja Tanskaan, josta saatiin ohjeistusta mennä Accraan immigration officeen selvittämään asiaa. Asian luvattiin kuitenkin olevan OK, joten yritimme rentoutua viimeistä Ghana-iltaa varten.

Enemmän kuvia löytyy facebookin kansiosta, jota pääsee katselemaan seuraavasta linkistä vaikkei olisikaan kirjautunut sivustolle:

http://www.facebook.com/album.php?aid=280447&id=553753796&l=351c138e5c

Nyt oon siis kotona Suomessa. Tuntuu tosi oudolta, vaikkakin hyvin tutulta olla täällä taas. Ihan ku ei olis koskaan lähtenytkään. Tuntuu hauskalta käyttää sukkia ja käydä vessassa ilman, että täytyy hakea ämpärillä vettä pihalta. Ne on varmaan ne huomattavimmat muutokset. Ja voi juoda hanavettä. Sai nukkua ihan yksin omassa sängyssä. Tulee kyllä ikävä varmasti ghanalaisia kavereita ja aikaa siellä, mutta nyt täytyy yrittää sopeutua takaisin tähän suomalaiseen kulttuuriin. Stressi äkkiä päälle ja nettiin vaan viettämään aikaa puoleksi päiväksi... Ehkä jostakin tavoista voi onneksi joskus oppia poiskin, toivottavasti. Parasta takaisin tulemisessa on tietenkin perheen ja ystävien näkeminen.