Loma alkaa!

Viimeinen työpäivä meni mukavasti ja saatiin koulun papereihinkin allekirjoitukset. Kaikki on reerassa. Oon melkein pakannutkin jo. Lähdetään huomenna aikaisin aamulla Kumasiin ja siitä Tamaleen viikonlopun jälkeen, josta pääsee Mole national parkiin. Siellä toivottavasti nähdään norsuja ja muita elukoita, jonka jälkeen suunnataan pohjoisrajalle Pagaan. Sieltä löytyy kuulemma jonkinmoinen historiallinen orjien säilömispaikka. Kumasi on kulttuurisen ashanti-alueen pääkaupunki, joka on nykyisin vilkas yliopistokaupunki. Kirsi lähtee Nitan ja mun matkaan viikonlopuksi, mutta maanantaina jatketaan matkaa kahdestaan. Pohjoisrajalta suunnitelmissa on matkustaminen itärajalle Wli Fallseille ja mahdollisesti Togon puolelle. Sieltä sitten Temaan ja takaisin Pantangiin päivää ennen lentoa. Aika suuret suunnitelmat, voi olla ettei ehditä kuin pohjoiseen ja takaisin, mutta täytyy edes yrittää. Täytyy pitää sormet ristissä, ettei ihan jokainen tro-tro hajoa matkalla.

Tro-tro

"Is it paining you?"

Kävin eilen laittamassa "rastat" eli pikkuletit päähän. Oli aika mielenkiintoinen 4,5 tuntia... Kuuntelin naisten twin kielistä pölötystä ja katselin twin kielistä saippuaoopperaa televisiosta. Tääl on muute hauskoja tv-sarjoja. Kauheita tragedioita ja romantiikkaa. Ja ne äänitehosteet... Hauskinta on kun joka kerta kun joku huutaa, niin ääni menee rätinäksi huonojen äänityssysteemeitten takia :-D

Hiuksia kierrettiin ja letitettiin siinä sit ne tunnit ja lopuks POLTETTIIN kynttilällä. Sitä ennen ne leikkas ylimääräset haituvat pois. Pelottaa ettei mun omia hiuksia oo enää lainka, tai sit ne on katki tai tuhkana. No, siilitukkaa ei mulla vielä koskaan oo ollutkaan. Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ku päätä kiristi ja pisteli, mutta pään tuntemukset kuulemma pehmenee parin päivän sisällä.

Käytiin tällä viikolla lähistön Tsenku Waterfallseilla, noin 20 kilometrin päässä täältä. Pieni, mutta kaunis porrasteinen putous. Wli Falls on kuulemma saman tyylinen eli porrasteinen, mutta paaaljon isompi.

Tsenku Waterfall

Ainiin, terveisiä myös ihmisille, jotka lukevat samoja blogeja kuin minä. Kuvassa lehtiä lukevat hullut afrikkalaiset. 

Sudannsatakhunta and Jokhilaksso.

Tuli mieleen, etten ole kertonut, paljonko oon täällä reissussa tarvinnut mukaan ottamiani lääkevarantoja. Lyhyesti sanottuna: En ole tarvinnut. Pari kertaa paracetamolia ja jonkun verran silmänkostutustippoja. Plus tietty Lariamia malarian ehkäisyyn. Taas tuli turhaan varauduttua. Täytyy koputtaa puuta, ettei tuol reissul tapahdu mitään kauheuksia, vaikka otan sinne silti mukaan hiukan kaikenlaista. Koko lääkekaappia sinne viitti raahata.

Mutta kirjoitan kun palaan reissulta. Jos palaan.

Ward 7 - naisten osasto

Ward 7

Jos olet naispuolinen, ihonväriltäsi musta, sinulla on hiukan virttynyt afrokampaus, punoittavat silmät ja tykkäät hengailla puolet päivästä alasti tai vähintään yläosattomissa, olet tervetullut osastolle. Suositeltavaa on myös ajoittainen aggressiivisuus muita ihmisiä ja erityisesti sukulaisiasi kohtaan. Pääsyvaatimuksena myös itsekseen juttelu tai epileptiset kohtaukset. Toisinaan osastolle pääsee, jos on nauttinut päihteitä liian kauan tai on yrittänyt vahingoittaa itseään. Jos luulet olevasi jumala, presidentin vaimo tai 12-vuotias amerikkalainen, kannattaa ilmoittautua osastolle. Kun pääset osastolle, saat nauttia suuresta pihasta ja 7-8 hengen huoneesta. Muita naisia osastolla on noin 50. Saat käyttöösi patjan, tyynyn ja yhden lakanan. Osastolta löytyy vaatteita, jos sattuu vahinko tai ”istut johonkin”. Vettä saat ruokailutilan tankista. Pesutila sijaitsee pihan perällä wc-railon vieressä. Saat ämpärin käyttöösi. Likaiset vaatteet voit pestä itse, jos pystyt, ja laittaa kuivumaan nurmikolle tai puihin. Lääkkeet ja ruoka tarjoillaan aamulla 10 aikaan, noin klo 13.30 ja 17 aikaan. Jos et itse pysty syömään tai sinulla ei ole nälkä, hoitajat varmistavat mitä ystävällisimmin, että saat kuitenkin tarpeeksi ravintoa. Jos käy niin, että joudut sanaharkkaan muiden naisten tai hoitajien kanssa, saat mieltä parantavan pistoksen ja pääset erityishuoneeseen joksikin aikaa. Osastolta pääset poistumaan, kun olosi on parempi ja muutkin ovat sitä mieltä. Siihen voi mennä muutamia viikkoja tai useita kuukausia, riippuu aivan sinusta itsestäsi. Sinun täytyy kuitenkin muistaa maksaa ennen lähtöäsi tai omaistesi täytyy tulla maksamaan ja hakemaan sinut kotiin. Jos koet, ettei sinulla ole tarvetta tulla käymään osastolla, kiitä luojaasi tai ketä tahansa ja pysy kotona, ettei sinua vahingossakaan oteta sisään. Sieltä ei meinaan välttämättä pääse koskaan pois, sillä potilaan on pakko maksaa pieni summa rahaa ennen poistumista eikä kaikilla ole rahaa.

Luxus-sviitti

Naisten osasto eroaa aika paljon miesten VIP-osastosta. Ensinnäkin, naisten ongelmat ovat jotenkin aivan eri tasolla. Naiset itkevät ja huutavat, menettävät kontrollin helpommin ja puhuvat höpöjä. Itsensä paljastelun määrässä ei ole ollut havaittavaa eroa, sillä esim. joillain skitsofreenikoilla sukupuolesta riippumatta katoaa ymmärrys säädyllisyydestä. Näitä veijareita löytyy siis molemmilta osastoilta. Itse naisena koen naisten nakuna hillumisen vähemmän häiritsevänä… On nyt ainakin Afrikassa nähty sitten se ”musta kobra”. Ei näitä nakuilijoita ole onneksi kuin ihan muutama.

Sielun korjaajat

Osastolla melkein kaikki saavat antipsykoottisia lääkkeitä, kuten miestenkin osastolla. Alkoholistit saavat vitamiineja ja fyysisiin vaivoihin on muita määrättyjä lääkkeitä, esimerkiksi hypotensiolääkkeitä. Lääkkeet jaetaan tuolla melkein samalla tavalla kuin miesten osastolla. Muovisiin purkkeihin jaetaan lääkkeet muovitaskuista sen perusteella, mitä muovipurkin päällä olevaan teippiin on kirjoitettu. Osastolla on yksi ärsyttävä mieshoitaja, joka on itsepäinen ja yrittää olla auktoriteettihahmo, mutta vähän vanhanaikaisella tavalla. Yks päivä se släppäs yhtä potilasta oikein kunnolla poskelle, kun se pakotti sitä syömään.  Välillä se ohjastaa meitä väärin jakamaan lääkkeitä. Sillä on varmaan itsellä jotain mentaaliongelmia. Yhtenä päivänä puhuttiin homoseksuaalisuudesta ja hänen mielestä homot saa ampua ja että ei eläimetkään homostele. KYLLÄ HOMOSTELEE! Wikipedian mukaan hyvin dokumentoidusti ainakin 500 lajia. Kun kerrottiin eläimistä, se rupes huutamaan, että olenko nähnyt? Miten ne voivat homoilla, kun se on mahdotonta (ei tule jälkeläisiä)? Selitin että ainakin yrittävät. Että semmonen tyyppi. Kyllä sen ymmärtää, ettei täällä ehkä hyväksytä homostelua, mutta vois ees kuunnella tutkittuja faktoja. Eikä saa nauraa mun lähteitä… Luotan sinuun, rakas Wikipediani.

Osastolla on ainakin yksi asia paremmin järjestetty kuin miesten osastolla; potilaille on ohjelmaa lähes joka päivä! Aamupalan jälkeen potilaat ja osa hoitajista kokoontuvat pihaan penkeille ympyrään ja eri päivinä on erilaista ohjelmaa. Tällä viikolla pelattiin ”pick and act” –peliä, keskusteltiin henkilökohtaisesta hygieniasta ja sen tärkeydestä, soitettiin rumpuja ja tanssittiin ja laulettiin. Pick and actissa jokainen vuorotellen nostaa ohjaavan hoitajan käsistä lapun, jossa on kysymys tai käsky tehdä jotain, esimerkiksi lausua runo, tarina tai laulaa gospellaulu. Potilaat vuorotellen aloittivat tehtävän mukaan vaikka laulamaan jotain ja kaikki yhtyivät lauluun ja taputukseen ja osa lähti piirin keskelle tanssimaan. Mun eikä Nitan tarvinnu onneks esittää mitään, meille tuli kysymykset ”why do you take your medication?” ja ”why are you here?” Niihin oli onneks suht koht helppo vastata, ellei mennä liian filosofiselle kannalle tai mietitä mitä lääkkeitä syön. Joillekin potilaille tuli kysymys ”what things you don’t like about other patients?”, mikä mun mielestä on aika erikoinen kysymys psykiatrisella osastolla. Miks potilaiden pitäis ruveta haukkumaan toisia potilaita ja saada joku pahalle mielelle? Mutta nää on niin tottuneita ilmeisesti tämmöseen toimintaan ja kysymyksiin, sillä kaikki vaan selitti jotain haisevista tai peseytymättömistä ja aggressiivisista naisista ja osas vastata siihen kohtuu asiallisesti. Yhtenä päivänä tosiaan pari mieshoitajaa soitti rumpuja ja naiset laulo ja tanssi. Täällä on tosi paljon kaikkia gospellauluja, joihin porukka osaa sanat ja niitä sitten hoilataan missä ja koska vaan. Ne on ihan mukavia kipaleita, niin kauan ku ei ymmärrä muita sanoja kuin jeesuksen.

Pihaleikkejä

Työharjoittelu täällä eroaa aika paljon Suomen harjoittelusta siinä, ettei meillä ole ketään ohjaamassa ja opettamassa osastolla. Suomen sairaaloissa on opiskelijoista vastaavat hoitajat, joilla on kova homma opettaa ja ohjata ja kytätä opiskelijoiden toimintaa. Täällä saattaa olla toistakymmentä opiskelijaa osastolla samaan aikaan, joten ei hoitajia ole tarpeeksi ohjaamaan opiskelijoita. Opiskelijat saavat käskyjä tehdä asioita, mutta mitään kovin ihmeellistä ei saa tehdä. Välillä harmittaa, kun hoitajat keskustelevat potilaista twi:n kielellä, emmekä ymmärrä. Mutta onneksi kysymällä ja lukemalla papereita saa selville aika paljon (jos siis saa selvää käsialasta, täälläkin lääkäreillä on aika mielenkiintoista söherrystä). Ollaan juteltu potiladen kans myös jonkin verran. Jotkut tulee pyytämään meiltä rahaa tai muuten vaan vinkuu jotain tai roikkuu hihassa. Tolkuissaan olevien potilaiden kanssa on kiva jutella, mut jotkut niistäkin kyselee että otetaanko me ne Suomeen mukaan ja voidaanko vaihtaa puhelinnumeroita.

Oltiin nyt viikonloppunakin töissä ja käytiin eilen illalla morjestamassa taas norjalaisia tyttöjä, jotka on täällä tekemässä jotain lasten pelastusoperaatiota ja yrittävät saada niitä takaisin kouluun kadulta. Mukavia ihmisiä.

Alien vol 64

P.S. Katsokaa kuvaa ja miettikää hedelmän kaunista ulkonäköä seuraavalla kerralla kun syötte suklaata. Tommonen on meinaan kaakaohedelmä ennen papujen kuivausta ja ennen muita valmistustouhuja. Ei maistunu kyl yhtään suklaalle, voin kertoo.

Aburi, Accra, Adabraka, agrabadabra ja simsalabim

Aika menee nopeasti, kun tuntuu etten ehdi edes kirjoittelemaan tänne missä kaikkialla oon käyny lähiaikoina. Tai oikeastaan aika tuntuu menevän nopeasti, kun en enää edes muista mitä kaikkea oon tehny esim. viikon sisällä. Varhaisdementia iskee. Hyvä kun muistan mitä eilen tein. Eilen öö… niin joo. Tultiin Accrasta viikonlopun vietosta illalla kotiin Pantangiin. Lyhyesti: lähiaikoina eli muistaakseni noin reilun viikon sisällä Kirsi ja hänen poikaystävänsä Ilkka kävi täällä Pantangissa ja käytiin porukalla vuokraisäntämme/naapurimme/hovikuskimme Emmanuelin kanssa naapurikaupungissa Aburissa katsomassa botanical gardenia eli suurta puistoa, jossa on kaikenlaisia afrikkalaisia kasveja ja enimmäkseen puita ja termiittikasoja.

Aburi Botanical Garden

Aburista

Käytiin samalla katselemassa kaikenlaisia puisia ja kankaisia esineitä ja tavaroita kylänraitilla, sillä joku kehui paikallisia taidekauppiaita. Muutama hyvä löytö sieltä löytyikin… Seinille koristeita sitten kun pääsee kotio. Mun kämppä varmaan tulee näyttämään joltain täkäläisen voodooeukon majapaikalta kaiken tän krääsän hamuamisen ja ostelun jälkeen. ”Ei tää maksa ku 2 euroo!!” joku tosi ruma naamari, siitä seinälle, hiano. No ei, kai sitä hiukan on koittanu kattoo, ettei mitään ihan hirveetä oo ostanu, mut nää kankaat täällä on kyllä vieny mun sydämen. Tekis mieli ostaa kaikki ja päällystää kaikki seinät ja huonekalut ja kattilat jne jne niillä. 

Kankaat on kyl niin kauniita näillä naisilla, vaikka ne käyttää niitä välillä vaan neliskulmaisina paloina kiedottuna ympärilleen tai vauvan kantoliinoina. Tai sitten naiset on ommelluttanu niistä yksi- tai kaksiosaisen mekon. Kaksiosaiset mekot on täällä tosi ”hot” juttu. Traditionaalisia asuja voidaan käyttää kirkkoon mennessä tai ihan arkenakin. Yläosassa on yleensä t-paidan hihoja muistuttavat - tai puhvihihat, ja alaosa on alhaalta hiukan levenevä hame nilkkaan asti. Jotkut käyttää myös samantyylistä yläosaa vain polviin ylettyvän hameen kanssa. Molemmat osat ovat siis yleensä täysin samaa kirkkaan väristä printtikangasta. Settiin voi kuulua myös samasta kankaasta tehty päähuivi, kantoliina tai ylimääräinen liina, joka on muuten vaan heitetty lanteille. Kengät ovat yleensä flip-flopit eli varvassandaalit, eri variaatioita löytyy kymmeniä. Laukkuja ei kaikilla naisilla näy, rahat voidaan kaivaa vaikka rintaliiveistä, jos siis käyttää sellaisia. Kaikilla ei ole niitäkään. Rintojen paljastelua ei täällä muutenkaan kammoksuta niin paljon kuin länsimaissa. Mihin tahansa menet, törmäät lähes aina lasta imettävään naiseen. Tro-trossa en oo vielä nähnyt kenenkään imettävän. Mutta nyt kun oikein rupesin miettimään, on siitä kyllä jo jonkin aikaa kun viimeksi näin naisen imettävän. Eniten niitä näkyi siellä Temassa neuvolan tienoilla, mikä on ihan looginen paikka imettäville naisille kokoontua esittelemään eri tekniikoita.

Miesten pukeutumisesta sen verran, että useimmat miehet käyttävät ihan länsimaalaisia vaatteita ja nahkakenkiä/tennareita, mutta jotkin vanhemmat ja muutkin käyttävät välillä tai kirkkoon mennessä afrikkalaisia vaatteita. Asuun voi kuulua yksi pitkä paita (melkein mekko) jostain yksivärisestä kankaasta, jonka kauluksessa on pitsin näköistä koristetta. Alla yleensä housut. Tai asu voi olla samanväriset housut ja paita. Yleensä vain naiset käyttää räikeitä kankaita, mutta muutamia värikkäitä asuja on miehilläkin näkynyt. Hullua täällä on se, että ihmiset käyttävät farkkuja yli 30 asteen helteessä… Ja vain sen takia, että ne on muotia. :)

Noniin jos pääsis taas asiaan. Hiukan ajatus katkeilee ku katon American Beautyy puoliks toisella silmällä. Emmanuelilla on täällä kämpässä joku miljoona DVD:tä, joita ollaan käyty iltaisin läpi (jos siis on sähköä). Frendit-boxikin löytyy… Opinnäytetyön tekeminen jostain kumman syystä aina vaan lykkääntyy ja lykkääntyy. No oli kyllä alun perinkin kreisi ajatus täällä kunnolla yrittää paneutua siihen, hyvä kun levähtämään ehtii kaiken muun touhun keskellä.

Viime viikko oli siis viimeinen viikko miesten VIP-osastolla, ja aika moni potilaista tuli kyllä tosi tutuksi ja melkein kaveriksikin. Vaikka miehet onkin potilaita, moni oli osastolla ilman mitään vakavaa mielisairautta, ja heidän kanssaan tuli juteltua kaikenlaisesta maallisesta ja ylimaallisesta (kuten edellinen tekstikin osoitti). Ruotsalainen oli ainoa, joka yritti osastolla 3 viikon aikana itsemurhaa, ja yksi afrikkalainen yritti karata monta kertaa ja onnistuikin pari kertaa kiipeämään katolle ja sitä kautta pois osastolta. Hauska kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka muutama tyyppi vähän ahdistava olikin. Kaikki halusivat vain mennä naimisiin meidän kanssa. Eniten se ruotsalainen.

Viikonloppuna kolme musketööriä tai musketeeria kohtasivat jälleen, kun Kirsi lyöttäytyi seuraamme ja lähdimme valloittamaan Accraa. Yöelämän valloitushaaveet jäi ainakin pieniksi, kun väsy ja uni tuli kaikille aina viimeistään puolilta öin. En oo kyllä kertaakaan täällä mielestäni valvonu 01 pitempään. Että sellaista villiä eloa Afrikassa. Kanat alkaa tosiaan vieläkin huutamaan 5-6 aikaan, että pakostakin tulee väsy aikaisin. Eipäs kun kerran valvottiin ainakin 02 asti. Kreisiä! 

Accran Adabraka at night

 Accrassa käytiin syömässä kivoissa ravintoloissa ja käytiin kansallismuseossa ja international trade fairilla eli messuilla, joissa kaupattiin kaikenlaista kansainvälistä ja paljon kaikkea ghanalaista. Sunnuntaina oli Ghanan itsenäisyyspäivä, ja presidentti John Evans Atta Mills oli puhumassa independence squarella muun ohjelman lomassa. Me tosin missattiin melkein kaikki ohjelma, sillä ei tiedetty yhtään mitään aikataulusta ja tultiin paikalle, kun presidentin auto ja ratsupataljoona ajoi pois aukiolta. Independence squarella on hauskat monumentit, toinen näyttää McDonaldsin logon toiselta kaarelta ja toinen monumentti muistuttaa Pariisin riemukaarta.

Independence Square, Accra

Illalla tai siis klo 16 jälkeen mentiin kansallisteatteriin katsomaan jotain ”Kiss His Glory”-nimistä gospelshowta. Pääesiintyjänä piti olla eteläafrikkalainen Rebecca Malope, jota ennen esiintyi ainakin kuusi eri ryhmää laulaen ja tanssien. Mielenkiintoisia ja hyviä esiintyjiä. Ei ihan niin hc afrikkamenoa, kuin odotin, mutta gospel on aina gospelia. Porukka alkoi loppua kohden enemmän villiintyä, ihmiset huutelivat ja nousivat istuimiltaan ja tanssivat ja lauloivat tuntemiensa biisien tahtiin. Ei oltu syöty mitään, kun luultiin ettei teatterissa mene koko iltaa, mutta esiintyjiä tuli aina vaan lisää ja lisää ja jeesuksesta ei voi ilmeisesti koskaan puhua liikaa. Praise the lordah. Halleluja. Kun kello lähestyi kymmentä, alkoi jo ketuttaa koko odottelu, mutta päätettiin odottaa että nähdään pääesiintyjä. Mutta sitten juontajamies valkoisessa kaavussaan tuli kiltisti ilmoittamaan, ettei Rebecca valitettavasti olekaan päässyt paikalle. Korvikkeena toinen eteläafrikkalainen gospel-esiintyjä nimeltään Elvis. Elvis oli tukevahko nainen pitkässä värikkäässä kaavussa ja isolla afrokampauksella varustettuna. Komia ääni, mutta ilmeisesti ei ihan rahan arvoinen, sillä puolet katsomosta lähti vetämään kun ensimmäinen biisi oli ohi. Mekin siitä sitten päätettiin lähteä, ettei tartte matkustaa liian myöhään kotiin. Pelättiin vähän aluksi Kirsin tavaroiden puolesta, sillä se joutu matkustamaan ihan yksin takas Temaan. Mutta onneksi ketään ei ryöstetty ja päästiin väsyneinä ja nälkiintyneinä takas kämpälle.

Aloitettiin tänään uudella osastolla, ward 7:lla. Osasto on naisten osasto, potilaina skitsoja ja raiskattuja, epileptikkoja, päihteidenkäyttäjiä ja kaikenlaisia ”hulluja”. Kirjoitan osastosta myöhemmin lisää, tuntuu että nyt oon kirjottanu jo puol romaania. Kukaan näitä kuitenkaan lue. Paitti ainakin 2 ihmistä, kiitti teille! :D Ollaan osastolla 2 viikkoa, jonka jälkeen alkaa mun ja Nitan reppureissaajamatka kauas pohjoiseen.