Viimeiset 2 viikkoa

Vajaa kaksi viikkoa tuli vietettyä pitkin poikin Ghanaa, ilmat olivat kauniit, vain yhtenä iltana Kumasissa satoi vettä niin, että ei viitsitty lähteä pihalle seikkailemaan. Kertaakaan ei meitä yritetty ryöstää, ehkä me näytetään tarpeeksi köyhiltä opiskelijoilta, tai sitten vaan osattiin hoitaa asiamme suht koht hyvin, vaikka välillä hiukan jännittikin että löytyykö yöpaikkaa tai muuta vastaavaa yötä vasten matkatessamme.  Pyrittiin liikkumaan vain valoisaan aikaan, ja hostelli tai hotelli varattiin saman päivän aikana tai paikan päältä, mikä on täällä ihan toimiva systeemi. Yleensä jostain hotellista löytyy aina tilaa ja Ghanasta löytää melkein mistä tahansa pienestäkin kyläpahasesta useita majoituspaikkoja. Kulkuneuvoina toimi bussit ja tro-trot sekä taksit. Aasillakin olis varmaan päässyt.

Reitti keltaisella, kaupungit punaisella

Reittimme oli seuraava: Pantang – Kumasi – Mole national park – Bolgatanga – Paga – Tamale – Accra – Ho – Lome (Togo) – Tema – Pantang. Alun perin meidän piti matkustaa Tamalesta itäreunaa pitkin Togoon Lomen kaupunkiin, mutta luimme pyhästä Ghana-opaskirjastamme, että matka kestää 2-3 päivää, joten hylkäsimme reitin ja tyydyimme tulemaan takaisin Accraan suoralla bussilinjalla ja sieltä siirtymään Volta regionille. Bussimatka kesti muuten 14 h, joka on aika syvältä, ainakin jos istut bussin ainoalla penkillä, joka on 10 astetta liian pystyasennossa eikä pysy alhaalla ja joudut rämpläämään sitä joka pirun hetki.

Mahdollisimman lyhyesti reittimme varrella visiteeratuista kaupungeista ja tapahtumista:

Kumasi: Ghanan Turku. Ashanti-alueen pääkaupunki, jossa suuri yliopisto ja paljon patsaita ja kulttuuria johtuen tuosta Ashanti-hommelista. Ashanti on yksi suuri heimo Ghanassa, ja heidän kuningaskulttuurinsa on edelleen voimissaan. Heillä on siis maan pressan lisäksi oma kuningasperhe. Kuningas ja kuningatar, jotka muuten voivat olla poika ja äiti. Täällä periytymissysteemit ja nää on vähän erilaisia kun meillä. Kuningasta ja kuningatarta kannetaan puisissa istuimissa miesvoimin, eikä kuninkaan paljaat jalat saa koskaan koskea maata. Kumasista löytyy myös miekka kivessä, joka lienee alkuperäinen versio kiveen jumiin jääneestä miekasta. Jos miekan vetää pois kivestä, ashantien valtakunta hajoaa. Heillä on myös monia muita esineitä, joihin liittyen valtakunta voi hajota. Esim yksi kassi, jonka sisään jos katsoo, valtakunta hajoaa. Riskialtista. Kassi onkin Kumasin museossa vitriinissä hyvässä tallessa.

Mole national park: Kumasista päästiin viikonlopun jälkeen maanantaina 21.3. Tamalen kautta luonnonpuiston rajalla sijaitsevaan Mole Motelliin. Luonnonpuisto sijaitsee suurella northern regionilla, joka ei ole edes kaikkein pohjoisin region. Täällä ei ole ihan loogisesti nää alueet nimetty. Matka kesti melkein koko päivän, sillä jouduimme odottelemaan Tamalessa autoa ja lähellä Moleakin jouduttiin odottelemaan. Molen hotelli oli mukava eikä yllätykseksi liian kalliskaan, 60 cediä yö eli noin 30 euroa. Jaoimme 3 hengen huoneen englantilaisen Lucindan kanssa kahtena yönä. Hotellissa oli ravintola, uima-allas ja tietysti kävely- ja autosafareja sai rahaa vastaan. Kävelysafareilla nähtiin antilooppeja, krokotiileja, apinoita, pahkasikoja ja lintuja. Pahkasiat ja punapersepaviaanit olivat hauskoja kavereita, pari kertaa niitä piti juosta karkuun, sillä ne majailivat hotellin alueella ja yrittivät välillä tehdä parempaakin tuttavuutta. 

Paviaanit hotellilla

Tiistaina oli tarkoitus mennä autosafarille, mutta hotellilla oli vain yksi auto (Huyndai-pakettiauto), johon mahtui noin 10 henkeä, eikä sitten tietenkään mahduttu siihen. Ärsytti ihan tosi paljon, sillä nyt kuivan kauden aikaan elefantteja ei ole mahdollisuutta nähdä muuta kuin autosafarilla. Ja elefantteja me lähinnä lähdettiin katsomaan Moleen. Onneksi pääsimme monen mutkan kautta seuraavana aamuna normaalia aikaisemmalle autosafarille, ja törmättiin pariin norsuvanhukseen! Siellä ne nököttivät pusikossa. Molessa norsut ovat savanninorsuja, jotka liikkuvat alueella kasvillisuuden vehreyden mukaan ja riippuen missä on vettä. Elefantit ovat laumeläimiä, mutta vanhetessaan iäkkäät häipyvät laumasta, sillä heistä ei ole enää hyötyä. Joskus norsuvanhus voi ottaa mukaansa nuoren klopin ja opettaa hänelle viisauksia samalla kun ne vaeltelevat kahdestaan metsissä. Sitten norsut kuolevat yksin metsään. Ghanan keski- ja pohjoisosat ovat muuten lähes kokonaan kuivahkoa tasaista savannia. Nyt on meneillään kuiva kausi, joten pohjoisessa oli tosi kuuma, lähemmäs 40 astetta auringonpaisteessa. 

Savanninorsuja

Molesta lähdettiin busilla taas Tamaleen ja vaihdettiin Bolgatangaan menevään tro-troon. Matka kesti noin 6 tuntia kaikkine odotteluineen. Bolgatanga sijaitsee upper eastern regionilla, joka on toinen pohjoisista alueista. Bolgatangasta on vain parikymmentä kilometriä Burkina Fason rajalle linnuntietä pitkin, mutta me kävimme Pagan kylässä aivan pohjoisrajalla ja vajaan 40 kilsan päässä Bolgasta. Pohjois-Ghana on kyllä aivan erilainen paikka kuin Etelä-Ghana. Ilmasto on huomattavasti kuivempi, kuumempi ja vähätuulisempi. Sadekausi alkaa muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt kuivalla kaudella joka paikka oli aivan keltaista ja kuivaa. Pikkukylien asumukset olivat savimajoja, ja yksi perhe yleensä asuu muutaman savimajan kompleksissa, joka ulkoapäin näyttää hiukan pieneltä linnakkeelta. Kylät olisivat aivan hyvin voineet olla suoraan jostain Afrikka-dokumentista. Savimajoja, hiekkateitä, polkupyöriä, aaseja, kärryjä, lapsia, naisia, lisää lapsia, savannia ja lehmiä. 

Savimaja Bolgatangan lähistöltä

Kun päivä oli kuumimmillaan, ihmiset seurustelivat tai nukkuivat puiden alla varjossa. Lehmät ja vuohet olivat myös asemoituneet puiden alle varjoon hengailemaan. Lapset kulkivat aasien vetämien kärryjen vierellä tuoden tavaraa kylästä toiseen tai torille. Vähän väliä näkyi ihmisiä pumppaamassa kaivosta vettä. En usko että he juovat kyseistä vettä, mutta käyttävät varmaan pyykkeihin ja peseytymiseen. Välillä vastaan tuli silta, mutta joet olivat kuivuneet ja jäljellä oli vain kuivat uomat.

Sano 'aa'

Pagasta löytyy myös Pikworo Slave Camp ja pari krokotiililammikkoa, joista visiteerasimme Chiefs poolilla. Slave campissa hengaili 1800-luvulla satoja orjia, joita myytiin paikan päällä Ghanan ympärillä oleviin maihin tai kävelytettiin 800 kilometrin päähän Accraan tai Cape Coastiin ja sitä kautta laivalla Amerikoihin tai Eurooppaan. Orjat ”saivat olla” tässä paikassa pihalla toisin kuin eteläisissä orjalinnojen tyrmissä. Orjat saivat ruokaa kallion pintaan hakatuista kuopista, jotka orjat joutuivat hakkaamaan rangaistuksena esimerkiksi niskuroinnista. Heillä oli viihdykettäkin siellä, sillä kallion päällä on erikoiset rumpukivet, joita hakkaamalla lähtee kumahteleva ääni. Orjat saivat soittaa, laulaa ja tanssia leirissä, kun sellainen hetki tuli. Onneksi tämänkin orjakeskuksen toiminta loppui suurin piirtein samoihin aikoihin kun etelässä eli 1860-luvulla. 

Krokotiilit ovat Pagassa pyhiä eläimiä, sillä krokotiilit ovat auttaneet kylän päälliköitä eri tavoin. Yhden tarinan mukaan erään Kampala-kylän päällikön poika Naveh Kampala tippui kahdeksi päiväksi kuoppaan, ja krokotiili näytti hänelle pelastusreitin. Naveh lupasi, ettei koskaan syö krokotiilin lihaa ja perusti Pagan kylän Chiefs poolin ympärille vuonna 1670. Kyläläiset peseytyvät ja hakevat vettä samoista lätäköistä, joissa krokot elävät. Krokotiilit eivät kuulemma tee ihmisille mitään ja eläimen tappamista pidetään yhtä vakavana rikkeenä kuin ihmisen murhaa.

Bolgassa oltiin siis kaksi yötä, jonka jälkeen lähdettiin takaisin Tamaleen. Kaupunki on pohjoisen Ghanan yksi suurista keskuksista, jossa asuu noin 350 000 ihmistä. Kaupungissa ei varsinaisesti ole mitään nähtävyyksiä, mutta oli ihan mukavan oloinen city muuten. Pohjoisen kaupungeissa ajetaan paljon enemmän mopoilla kuin etelässä, joten niitä joutui varomaan myös Tamalessa. Opaskirjan mukaan ihmiset ovat erittäin ystävällisiä, mutta meille ainakin jotkut olivat töykeämpiä kuin muissa kaupungeissa. Kauppiaatkin pyysivät välillä ihan naurettavia summia rahaa kaikesta. Pohjoisen kaupungit eroavat eteläisistä selvästi muun muassa uskonnollisesti. Pohjoisessa on enemmän muslimeja, joten moskeijoja löytyy joka kylästä. Aamulla 5 aikaan kuuluu ensimmäiset mekkaan päin kääntymishoilaukset, ja toistuvat sitten yhteensä viitisen kertaa päivässä. Tamalessa törmättiin moneen saksalaiseen, ja yhden porukan kanssa istuttiinkin iltaa ainoana varsinaisena Tamale-päivänämme. Tuntuu, että saksalaiset matkustelevat Ghanassa paljon muita eurooppalaisia enemmän, sillä kieltä kuulee lähes jokaisen obrunin suusta mihin vaan Ghanassa meneekin.

Tamalesta lähdettiin lauantaina 26.3. Accraan STC-bussilla ja matka kesti 14 tuntia. Bussi lähti afrikkalaiseen tapaan hiukan myöhässä, ja pysähdyksiä oli noin 3-4 tunnin välein. Tie pohjoisesta etelään on sentään melko hyvä ja suora maantie. Hiukan jännitystä matkaan toi epätoimivan ärsyttävän istuimeni lisäksi vähintään 3 isoa rekkaonnettomuutta, jotka tulivat vastaan päivällä. Kaiken lisäksi ne tulivat vastaan varmaan 50 kilometrin sisällä toisistaan. Aika pahaa jälkeä näkyi, mutta ei ainakaan ruumiita näkynyt missään. Autojen lastit lähinnä lennelleet kaduille, mutta kyllä yhden rekan nokka oli ainakin pahasti lytyssä ja yhdestä bussista toinen etureuna kuoriutunut pois. Bussi oli paljon kalliimpi kuin muut julkiset kulkuneuvot Ghanassa, matka maksoi 27 cediä eli noin 13,5 euroa. Suomessa ei paljoa alle 15 eurolla matkustettaisi reilua 700 kilometriä… Bussiliputkin jopa jouduttiin ostamaan etukäteen, mitä ei tapahdu muita kulkuneuvoja käytettäessä. Jos on tottunut istumaan tro-trossa tai pienessä bussissa, STC voi vaikuttaa luksukselta. Bussin pohjapiirustus muistuttaa Suomen busseja, eli 2 istuinta vierekkäin ja käytävä keskellä. Takaa ei kyllä löydy vessaa, eikä edessä myydä virvokkeita tai sanomalehtiä. Penkit olivat silti paljon ahtaampia kuin Suomessa, mutta autosta löytyi TV! Yksi televisio oli edessä, josta katsottiin sitten afrikkalaisia elokuvia. Ei oltu ennen katsottu, sillä ne vaikuttavat niin erilaisilta mitä on tottunut katsomaan. Elokuvat yleensä kertovat prinsessoista tai ainakin jostain päällikköperheen draamasta tai näihin liittyen. Yhden elokuvan nimi oli Festival of Madness, jossa 2 veljestä menettivät pomonsa omistaman salkun kylähullulle, ja sitten yrittivät saada sitä takaisin tekemällä vaihtokauppaa. Yleensä kaikkiin ghanalaisiin elokuviin liittyy jollakin tavalla romantiikka, mutta tässä elokuvassa se oli vain taustalla eikä näkynyt varsinaisesti muuta kuin pieninä osina. Huumori elokuvissa on aika erilaista kuin Suomessa, mutta ainakin monella kyytiläisellä oli tosi hauskaa katsoessa elokuvia, niin kauhee räkätys kuului välillä. Useimmat elokuvat ovat siis englanniksi, mutta Ghanan englantia on välillä vaikea ymmärtää, ainakin jos ääni särisee huonon tason takia näissä filkoissa.

Accrassa oltiin siis myöhään lauantai-iltana ja oltiin varattu hostellista huone, ja tarkoituksena oli lähteä aikaisin sunnuntaiaamuna Volta regionille Ho:n kaupunkiin. Valitettavasti vanha ystävämme ripulikeiju yllätti matkalaiset ja päästiin lähtemään liikkeelle hiukan myöhemmällä aikataululla. Ho:hon lähtevää tro-troa jouduttiin hiukan hakemaan Accrasta, sillä oltiin saatu hiukan vanhaa informaatiota mistä kulkuneuvo lähtee. Accrassa on monta tro-troasemaa, eikä niissäkään paikan päällä porukka osaa aina vastata, että mistä etsitty auto lähtee. Meitäkin neuvottiin aluksi ihan vääriin paikkoihin, mutta ollaan jo opittu kysymään useilta ihmisiltä neuvoa, kun ei yhden ihmisen sanaan voi oikein sataprosenttisesti luottaa.

Ho on Volta regionin pääkaupunki, entinen Saksan vallan alla olleen Togolandin hallintokaupunki, jossa asuu noin 60 000 ihmistä. Alueella puhutaan ewen kieltä, joka eroaa twi:stä sen verran, etteivät afrikkalaiset näitä eri kieliä puhuvat ymmärrä toisiaan. Ghanassa puhutaan kymmeniä eri kieliä, mutta twi on kaikkein yleisin, sitä puhuu noin 10 miljoonaa ihmistä. Pohjoisosissa puhuttiin kamaraa. Meitä on siis haukuttu valkonaamoiksi erilaisilla sanoilla, yleisimmät ovat ’yavoo’ (ewe), ’obruni’ (twi) ja ’solmia’ (kamara).

Näkymät mt Gemiltä, horisontissa Volta River

Volta regionin ilmasto on täysin erilainen kuin pohjoisessa ja kosteampi kuin Accrassa, sillä Lake Voltasta itään päin on suuria kukkuloita, jotka keräävät kosteutta alueelle. Alueella olisi ollut paljon nähtävää, muun muassa Wli Falls, joka on Ghanan pisin vesiputous. Valitettavasti aikamme ei riittänyt kyseisille putouksille, joten tyydyimme tutkimaan Ho:n ympäristöstä löytyviä paikkoja. Maanantaiaamuna lähdimme kimppataksilla parin holaisen kanssa Amedzofen kaupunkiin keskelle Avatime Hillsejä. Avatime Hillseiksi kutsutaan siis näitä Lake Voltasta itään päin olevia vuoria. Amedzofe on saksalaisten entinen lähetystökylä, ja siellä toimii pieni turistikeskus, joka kehittää myös kylää muuten kuin turismia varten. Kylä sijaitsee Mount Gemin vieressä 600 m korkeudessa, ja vuoren huippu sijaitsee 760 metrissä. Saksalaiset ovat 1930-luvulla asentaneet vuoren korkeimpaan kohtaan rautaisen ristin, joka jonkun legendan mukaan toimi kommunikaatiovälineenä toisen maailmansodan aikana. Ghanassa kyllä osataan repiä turisteilta rahaa kaikesta mahdollisesta, sillä kävelimme ylös vuorelle ilman mitään opasta ja jouduimme silti maksamaan. No, kai se hyvään tarkoitukseen menee. Vain pieniä summia sentään pyydetään useimmissa paikoissa. 

Mount Gemi Amedzofessa

Natsien kommunikaatioväline?

Kukkulan kunkut

Tiistaina 29. päivä otettiin tro-tro Ho:n aseman nurkilta ja lähdettiin Aflaoon, joka sijaitsee rannikolla Togon rajalla. Sieltä sitten viisumit 2 päiväksi ja Togon puolelle yhdeksi yöksi. Lomé on Togon pääkaupunki, ja siellä asuu noin 900 000 ihmistä. Togo on köyhempi valtio kuin Ghana, mutta Loméssa eroa ei huomannut. Olisi pitänyt lähteä kaupungin ulkopuolelle sitä toteamaan. Togossa puhutaan ranskaa ja Lomén kaupunki on saanut vaikutteita Ranskasta, joten vähän tuntui kuin olisi tullut Eurooppaan. Ainoa ero, että ihmisten ihonväri ei oikein muuttunut. Saatiin sitten vääntää omaa ranskaamme ilman päivänkään opiskelua, ja hyvinhän se sujui. Me emme vain ymmärtäneet ketään, eikä kukaan ymmärtänyt meitä. Onneksi suurin osa ymmärsi ja puhui myös hiukan englantia, niin saatiin hotellista huone ja ruokaa ravintolasta.

Kadulla meidän seuraamme lyöttäytyi muutama paikallinen artisti, jotka auttoivat meitä kieliongelmissa ja onneksi vain pienen taka-ajatuksen kanssa. Meidän olisi pitänyt ostaa heiltä jotain taidetta päivän jälkeen, mutta siitäkin selvittiin ottamalla yhteystiedot ja kauniilla hymyllä. Loméssa ehdittiin käydä vain Marché du Fetishillä eli voodootorilla, jossa myytiin eläinten luita, pääkalloja ja nahkoja. Meiltä yritettiin saada hirveät pääsymaksut paikkaan, mutta pysyttiin kovina ja saatiin onneksi hinta tingittyä kohtuulliseksi… Eli tyypit pyysivät ensin 5000 frangia per naama, mikä on 7,5 euroa. Oltiin kuultu, ettei sisäänpääsystä kuuluisi maksaa kuin jotain 500 frangia eli huomattavasti vähemmän, joten saatiin tingittyä hinta 1000 frangiin per naama. Eli maksettiin sitten 1,5 euroa, mikä sekin oli puolet liikaa. Kyllä meillä varmaan varaa olisi ollut maksaa se 7,5 euroakin, mutta jos turistit alkavat täällä maksaa kaikesta naurettavia hintoja verrattuna muihin, homman idea menee vähän ohi.

Perhepotretti

Togo on ainoa Länsi-Afrikan valtio, jossa beniniläistä voodoo-kulttuuria ylläpidetään. Ihmiset voivat käydä jonkun poppamiehen tykönä, jotka ohjastavat heitä sitten ostamaan voodoomarketista jotain tavaraa, jotta heidän toiveensa täyttyvät tai esimerkiksi jokin sairaus paranee. Meille yritettiin tietenkin kaupata pieniä amuletteja, jotka tuovat onnea ja turvaa matkustamiseen tai parantavat unta ja muistia. Esineisiin piti tehdä ensin pienet taiat toimivuuden takaamiseksi, kuten kuiskata toive niihin, puhaltaa niihin, taputtaa niitä tai tehdä niillä ristin merkki omaan naamaan. Toimivat kuulemma, vaikka ei oltaisi afrikkalaisia, sillä taika toimii kaikilla!

Tervetuloa

Togosta haluttiin poistua keskiviikkona, mutta homma olikin hiukan arvioitua vaikeampaa. Meidän kolmen kuukauden multiplet viisumit eivät olleetkaan enää voimassa, kun olimme lähteneet Ghanasta pois. Emme oikein ymmärtäneet miksi, sillä olimme maksaneet 3 kuukaudesta, ja multiple tarkoittaa, että voi mennä ja tulla. Meille alkoi muodostua pieni paniikki, kun rajaviranomaiset sanoivat että meidän täytyy maksaa 150 USAn dollarin hätäviisumi, jotta päästään Ghanaan. Uhkailimme virkailijoita soittamalla Tanskaan Ghanan suurlähetystöön, jonka jälkeen virkailijat puhuivat pomolleen ja saatiin hiukan asiaan selkeyttä. Meidän lentomme oli lähtemässä vain 3 päivän sisällä perjantaina Suomeen, joten emme halunneet maksaa mitään, ja emme edes tienneet, oliko rahan kinuaminen vain jokin jekku. Pakko meidän oli tietysti jotain maksaa, mutta selvisimme 30 cedin eli 15 euron transit visoilla. Transit visa tarkoittaa, että sinulla on 48 h aikaa poistua maasta. No laskettiin että meillä on sitten perjantaipäivän johonkin kellonaikaan asti aikaa olla Ghanassa… Tosin lento oli lähdössä vasta klo 22 illalla, että kusessa oltaisiin sitten perjantaina ilman viisumia puoli päivää. Paitsi ettei viisumissa lukenut kellonaikaa, ja netissä suomalaisilla sivuilla luki, että 48 h viisumi tarkoittaa vain yhtä yötä ja viisumin alkamispäivä sisällytetään 48 tuntiin. Eli koko perjantai olisi ollut sen mukaan viisumiton. Ei oikein tiedetty, mitä ghanalaiset tekevät viisumittomille, mutta poislähteville turisteille, eikä netistäkään oikein löytynyt apua. Torstaina, kun oltiin päästy jo Pantangiin, otettiin yhteyttä Suomeen ja Tanskaan, josta saatiin ohjeistusta mennä Accraan immigration officeen selvittämään asiaa. Asian luvattiin kuitenkin olevan OK, joten yritimme rentoutua viimeistä Ghana-iltaa varten.

Enemmän kuvia löytyy facebookin kansiosta, jota pääsee katselemaan seuraavasta linkistä vaikkei olisikaan kirjautunut sivustolle:

http://www.facebook.com/album.php?aid=280447&id=553753796&l=351c138e5c

Nyt oon siis kotona Suomessa. Tuntuu tosi oudolta, vaikkakin hyvin tutulta olla täällä taas. Ihan ku ei olis koskaan lähtenytkään. Tuntuu hauskalta käyttää sukkia ja käydä vessassa ilman, että täytyy hakea ämpärillä vettä pihalta. Ne on varmaan ne huomattavimmat muutokset. Ja voi juoda hanavettä. Sai nukkua ihan yksin omassa sängyssä. Tulee kyllä ikävä varmasti ghanalaisia kavereita ja aikaa siellä, mutta nyt täytyy yrittää sopeutua takaisin tähän suomalaiseen kulttuuriin. Stressi äkkiä päälle ja nettiin vaan viettämään aikaa puoleksi päiväksi... Ehkä jostakin tavoista voi onneksi joskus oppia poiskin, toivottavasti. Parasta takaisin tulemisessa on tietenkin perheen ja ystävien näkeminen.

Loma alkaa!

Viimeinen työpäivä meni mukavasti ja saatiin koulun papereihinkin allekirjoitukset. Kaikki on reerassa. Oon melkein pakannutkin jo. Lähdetään huomenna aikaisin aamulla Kumasiin ja siitä Tamaleen viikonlopun jälkeen, josta pääsee Mole national parkiin. Siellä toivottavasti nähdään norsuja ja muita elukoita, jonka jälkeen suunnataan pohjoisrajalle Pagaan. Sieltä löytyy kuulemma jonkinmoinen historiallinen orjien säilömispaikka. Kumasi on kulttuurisen ashanti-alueen pääkaupunki, joka on nykyisin vilkas yliopistokaupunki. Kirsi lähtee Nitan ja mun matkaan viikonlopuksi, mutta maanantaina jatketaan matkaa kahdestaan. Pohjoisrajalta suunnitelmissa on matkustaminen itärajalle Wli Fallseille ja mahdollisesti Togon puolelle. Sieltä sitten Temaan ja takaisin Pantangiin päivää ennen lentoa. Aika suuret suunnitelmat, voi olla ettei ehditä kuin pohjoiseen ja takaisin, mutta täytyy edes yrittää. Täytyy pitää sormet ristissä, ettei ihan jokainen tro-tro hajoa matkalla.

Tro-tro

"Is it paining you?"

Kävin eilen laittamassa "rastat" eli pikkuletit päähän. Oli aika mielenkiintoinen 4,5 tuntia... Kuuntelin naisten twin kielistä pölötystä ja katselin twin kielistä saippuaoopperaa televisiosta. Tääl on muute hauskoja tv-sarjoja. Kauheita tragedioita ja romantiikkaa. Ja ne äänitehosteet... Hauskinta on kun joka kerta kun joku huutaa, niin ääni menee rätinäksi huonojen äänityssysteemeitten takia :-D

Hiuksia kierrettiin ja letitettiin siinä sit ne tunnit ja lopuks POLTETTIIN kynttilällä. Sitä ennen ne leikkas ylimääräset haituvat pois. Pelottaa ettei mun omia hiuksia oo enää lainka, tai sit ne on katki tai tuhkana. No, siilitukkaa ei mulla vielä koskaan oo ollutkaan. Yöllä en saanu kunnolla nukuttua ku päätä kiristi ja pisteli, mutta pään tuntemukset kuulemma pehmenee parin päivän sisällä.

Käytiin tällä viikolla lähistön Tsenku Waterfallseilla, noin 20 kilometrin päässä täältä. Pieni, mutta kaunis porrasteinen putous. Wli Falls on kuulemma saman tyylinen eli porrasteinen, mutta paaaljon isompi.

Tsenku Waterfall

Ainiin, terveisiä myös ihmisille, jotka lukevat samoja blogeja kuin minä. Kuvassa lehtiä lukevat hullut afrikkalaiset. 

Sudannsatakhunta and Jokhilaksso.

Tuli mieleen, etten ole kertonut, paljonko oon täällä reissussa tarvinnut mukaan ottamiani lääkevarantoja. Lyhyesti sanottuna: En ole tarvinnut. Pari kertaa paracetamolia ja jonkun verran silmänkostutustippoja. Plus tietty Lariamia malarian ehkäisyyn. Taas tuli turhaan varauduttua. Täytyy koputtaa puuta, ettei tuol reissul tapahdu mitään kauheuksia, vaikka otan sinne silti mukaan hiukan kaikenlaista. Koko lääkekaappia sinne viitti raahata.

Mutta kirjoitan kun palaan reissulta. Jos palaan.

Ward 7 - naisten osasto

Ward 7

Jos olet naispuolinen, ihonväriltäsi musta, sinulla on hiukan virttynyt afrokampaus, punoittavat silmät ja tykkäät hengailla puolet päivästä alasti tai vähintään yläosattomissa, olet tervetullut osastolle. Suositeltavaa on myös ajoittainen aggressiivisuus muita ihmisiä ja erityisesti sukulaisiasi kohtaan. Pääsyvaatimuksena myös itsekseen juttelu tai epileptiset kohtaukset. Toisinaan osastolle pääsee, jos on nauttinut päihteitä liian kauan tai on yrittänyt vahingoittaa itseään. Jos luulet olevasi jumala, presidentin vaimo tai 12-vuotias amerikkalainen, kannattaa ilmoittautua osastolle. Kun pääset osastolle, saat nauttia suuresta pihasta ja 7-8 hengen huoneesta. Muita naisia osastolla on noin 50. Saat käyttöösi patjan, tyynyn ja yhden lakanan. Osastolta löytyy vaatteita, jos sattuu vahinko tai ”istut johonkin”. Vettä saat ruokailutilan tankista. Pesutila sijaitsee pihan perällä wc-railon vieressä. Saat ämpärin käyttöösi. Likaiset vaatteet voit pestä itse, jos pystyt, ja laittaa kuivumaan nurmikolle tai puihin. Lääkkeet ja ruoka tarjoillaan aamulla 10 aikaan, noin klo 13.30 ja 17 aikaan. Jos et itse pysty syömään tai sinulla ei ole nälkä, hoitajat varmistavat mitä ystävällisimmin, että saat kuitenkin tarpeeksi ravintoa. Jos käy niin, että joudut sanaharkkaan muiden naisten tai hoitajien kanssa, saat mieltä parantavan pistoksen ja pääset erityishuoneeseen joksikin aikaa. Osastolta pääset poistumaan, kun olosi on parempi ja muutkin ovat sitä mieltä. Siihen voi mennä muutamia viikkoja tai useita kuukausia, riippuu aivan sinusta itsestäsi. Sinun täytyy kuitenkin muistaa maksaa ennen lähtöäsi tai omaistesi täytyy tulla maksamaan ja hakemaan sinut kotiin. Jos koet, ettei sinulla ole tarvetta tulla käymään osastolla, kiitä luojaasi tai ketä tahansa ja pysy kotona, ettei sinua vahingossakaan oteta sisään. Sieltä ei meinaan välttämättä pääse koskaan pois, sillä potilaan on pakko maksaa pieni summa rahaa ennen poistumista eikä kaikilla ole rahaa.

Luxus-sviitti

Naisten osasto eroaa aika paljon miesten VIP-osastosta. Ensinnäkin, naisten ongelmat ovat jotenkin aivan eri tasolla. Naiset itkevät ja huutavat, menettävät kontrollin helpommin ja puhuvat höpöjä. Itsensä paljastelun määrässä ei ole ollut havaittavaa eroa, sillä esim. joillain skitsofreenikoilla sukupuolesta riippumatta katoaa ymmärrys säädyllisyydestä. Näitä veijareita löytyy siis molemmilta osastoilta. Itse naisena koen naisten nakuna hillumisen vähemmän häiritsevänä… On nyt ainakin Afrikassa nähty sitten se ”musta kobra”. Ei näitä nakuilijoita ole onneksi kuin ihan muutama.

Sielun korjaajat

Osastolla melkein kaikki saavat antipsykoottisia lääkkeitä, kuten miestenkin osastolla. Alkoholistit saavat vitamiineja ja fyysisiin vaivoihin on muita määrättyjä lääkkeitä, esimerkiksi hypotensiolääkkeitä. Lääkkeet jaetaan tuolla melkein samalla tavalla kuin miesten osastolla. Muovisiin purkkeihin jaetaan lääkkeet muovitaskuista sen perusteella, mitä muovipurkin päällä olevaan teippiin on kirjoitettu. Osastolla on yksi ärsyttävä mieshoitaja, joka on itsepäinen ja yrittää olla auktoriteettihahmo, mutta vähän vanhanaikaisella tavalla. Yks päivä se släppäs yhtä potilasta oikein kunnolla poskelle, kun se pakotti sitä syömään.  Välillä se ohjastaa meitä väärin jakamaan lääkkeitä. Sillä on varmaan itsellä jotain mentaaliongelmia. Yhtenä päivänä puhuttiin homoseksuaalisuudesta ja hänen mielestä homot saa ampua ja että ei eläimetkään homostele. KYLLÄ HOMOSTELEE! Wikipedian mukaan hyvin dokumentoidusti ainakin 500 lajia. Kun kerrottiin eläimistä, se rupes huutamaan, että olenko nähnyt? Miten ne voivat homoilla, kun se on mahdotonta (ei tule jälkeläisiä)? Selitin että ainakin yrittävät. Että semmonen tyyppi. Kyllä sen ymmärtää, ettei täällä ehkä hyväksytä homostelua, mutta vois ees kuunnella tutkittuja faktoja. Eikä saa nauraa mun lähteitä… Luotan sinuun, rakas Wikipediani.

Osastolla on ainakin yksi asia paremmin järjestetty kuin miesten osastolla; potilaille on ohjelmaa lähes joka päivä! Aamupalan jälkeen potilaat ja osa hoitajista kokoontuvat pihaan penkeille ympyrään ja eri päivinä on erilaista ohjelmaa. Tällä viikolla pelattiin ”pick and act” –peliä, keskusteltiin henkilökohtaisesta hygieniasta ja sen tärkeydestä, soitettiin rumpuja ja tanssittiin ja laulettiin. Pick and actissa jokainen vuorotellen nostaa ohjaavan hoitajan käsistä lapun, jossa on kysymys tai käsky tehdä jotain, esimerkiksi lausua runo, tarina tai laulaa gospellaulu. Potilaat vuorotellen aloittivat tehtävän mukaan vaikka laulamaan jotain ja kaikki yhtyivät lauluun ja taputukseen ja osa lähti piirin keskelle tanssimaan. Mun eikä Nitan tarvinnu onneks esittää mitään, meille tuli kysymykset ”why do you take your medication?” ja ”why are you here?” Niihin oli onneks suht koht helppo vastata, ellei mennä liian filosofiselle kannalle tai mietitä mitä lääkkeitä syön. Joillekin potilaille tuli kysymys ”what things you don’t like about other patients?”, mikä mun mielestä on aika erikoinen kysymys psykiatrisella osastolla. Miks potilaiden pitäis ruveta haukkumaan toisia potilaita ja saada joku pahalle mielelle? Mutta nää on niin tottuneita ilmeisesti tämmöseen toimintaan ja kysymyksiin, sillä kaikki vaan selitti jotain haisevista tai peseytymättömistä ja aggressiivisista naisista ja osas vastata siihen kohtuu asiallisesti. Yhtenä päivänä tosiaan pari mieshoitajaa soitti rumpuja ja naiset laulo ja tanssi. Täällä on tosi paljon kaikkia gospellauluja, joihin porukka osaa sanat ja niitä sitten hoilataan missä ja koska vaan. Ne on ihan mukavia kipaleita, niin kauan ku ei ymmärrä muita sanoja kuin jeesuksen.

Pihaleikkejä

Työharjoittelu täällä eroaa aika paljon Suomen harjoittelusta siinä, ettei meillä ole ketään ohjaamassa ja opettamassa osastolla. Suomen sairaaloissa on opiskelijoista vastaavat hoitajat, joilla on kova homma opettaa ja ohjata ja kytätä opiskelijoiden toimintaa. Täällä saattaa olla toistakymmentä opiskelijaa osastolla samaan aikaan, joten ei hoitajia ole tarpeeksi ohjaamaan opiskelijoita. Opiskelijat saavat käskyjä tehdä asioita, mutta mitään kovin ihmeellistä ei saa tehdä. Välillä harmittaa, kun hoitajat keskustelevat potilaista twi:n kielellä, emmekä ymmärrä. Mutta onneksi kysymällä ja lukemalla papereita saa selville aika paljon (jos siis saa selvää käsialasta, täälläkin lääkäreillä on aika mielenkiintoista söherrystä). Ollaan juteltu potiladen kans myös jonkin verran. Jotkut tulee pyytämään meiltä rahaa tai muuten vaan vinkuu jotain tai roikkuu hihassa. Tolkuissaan olevien potilaiden kanssa on kiva jutella, mut jotkut niistäkin kyselee että otetaanko me ne Suomeen mukaan ja voidaanko vaihtaa puhelinnumeroita.

Oltiin nyt viikonloppunakin töissä ja käytiin eilen illalla morjestamassa taas norjalaisia tyttöjä, jotka on täällä tekemässä jotain lasten pelastusoperaatiota ja yrittävät saada niitä takaisin kouluun kadulta. Mukavia ihmisiä.

Alien vol 64

P.S. Katsokaa kuvaa ja miettikää hedelmän kaunista ulkonäköä seuraavalla kerralla kun syötte suklaata. Tommonen on meinaan kaakaohedelmä ennen papujen kuivausta ja ennen muita valmistustouhuja. Ei maistunu kyl yhtään suklaalle, voin kertoo.

Aburi, Accra, Adabraka, agrabadabra ja simsalabim

Aika menee nopeasti, kun tuntuu etten ehdi edes kirjoittelemaan tänne missä kaikkialla oon käyny lähiaikoina. Tai oikeastaan aika tuntuu menevän nopeasti, kun en enää edes muista mitä kaikkea oon tehny esim. viikon sisällä. Varhaisdementia iskee. Hyvä kun muistan mitä eilen tein. Eilen öö… niin joo. Tultiin Accrasta viikonlopun vietosta illalla kotiin Pantangiin. Lyhyesti: lähiaikoina eli muistaakseni noin reilun viikon sisällä Kirsi ja hänen poikaystävänsä Ilkka kävi täällä Pantangissa ja käytiin porukalla vuokraisäntämme/naapurimme/hovikuskimme Emmanuelin kanssa naapurikaupungissa Aburissa katsomassa botanical gardenia eli suurta puistoa, jossa on kaikenlaisia afrikkalaisia kasveja ja enimmäkseen puita ja termiittikasoja.

Aburi Botanical Garden

Aburista

Käytiin samalla katselemassa kaikenlaisia puisia ja kankaisia esineitä ja tavaroita kylänraitilla, sillä joku kehui paikallisia taidekauppiaita. Muutama hyvä löytö sieltä löytyikin… Seinille koristeita sitten kun pääsee kotio. Mun kämppä varmaan tulee näyttämään joltain täkäläisen voodooeukon majapaikalta kaiken tän krääsän hamuamisen ja ostelun jälkeen. ”Ei tää maksa ku 2 euroo!!” joku tosi ruma naamari, siitä seinälle, hiano. No ei, kai sitä hiukan on koittanu kattoo, ettei mitään ihan hirveetä oo ostanu, mut nää kankaat täällä on kyllä vieny mun sydämen. Tekis mieli ostaa kaikki ja päällystää kaikki seinät ja huonekalut ja kattilat jne jne niillä. 

Kankaat on kyl niin kauniita näillä naisilla, vaikka ne käyttää niitä välillä vaan neliskulmaisina paloina kiedottuna ympärilleen tai vauvan kantoliinoina. Tai sitten naiset on ommelluttanu niistä yksi- tai kaksiosaisen mekon. Kaksiosaiset mekot on täällä tosi ”hot” juttu. Traditionaalisia asuja voidaan käyttää kirkkoon mennessä tai ihan arkenakin. Yläosassa on yleensä t-paidan hihoja muistuttavat - tai puhvihihat, ja alaosa on alhaalta hiukan levenevä hame nilkkaan asti. Jotkut käyttää myös samantyylistä yläosaa vain polviin ylettyvän hameen kanssa. Molemmat osat ovat siis yleensä täysin samaa kirkkaan väristä printtikangasta. Settiin voi kuulua myös samasta kankaasta tehty päähuivi, kantoliina tai ylimääräinen liina, joka on muuten vaan heitetty lanteille. Kengät ovat yleensä flip-flopit eli varvassandaalit, eri variaatioita löytyy kymmeniä. Laukkuja ei kaikilla naisilla näy, rahat voidaan kaivaa vaikka rintaliiveistä, jos siis käyttää sellaisia. Kaikilla ei ole niitäkään. Rintojen paljastelua ei täällä muutenkaan kammoksuta niin paljon kuin länsimaissa. Mihin tahansa menet, törmäät lähes aina lasta imettävään naiseen. Tro-trossa en oo vielä nähnyt kenenkään imettävän. Mutta nyt kun oikein rupesin miettimään, on siitä kyllä jo jonkin aikaa kun viimeksi näin naisen imettävän. Eniten niitä näkyi siellä Temassa neuvolan tienoilla, mikä on ihan looginen paikka imettäville naisille kokoontua esittelemään eri tekniikoita.

Miesten pukeutumisesta sen verran, että useimmat miehet käyttävät ihan länsimaalaisia vaatteita ja nahkakenkiä/tennareita, mutta jotkin vanhemmat ja muutkin käyttävät välillä tai kirkkoon mennessä afrikkalaisia vaatteita. Asuun voi kuulua yksi pitkä paita (melkein mekko) jostain yksivärisestä kankaasta, jonka kauluksessa on pitsin näköistä koristetta. Alla yleensä housut. Tai asu voi olla samanväriset housut ja paita. Yleensä vain naiset käyttää räikeitä kankaita, mutta muutamia värikkäitä asuja on miehilläkin näkynyt. Hullua täällä on se, että ihmiset käyttävät farkkuja yli 30 asteen helteessä… Ja vain sen takia, että ne on muotia. :)

Noniin jos pääsis taas asiaan. Hiukan ajatus katkeilee ku katon American Beautyy puoliks toisella silmällä. Emmanuelilla on täällä kämpässä joku miljoona DVD:tä, joita ollaan käyty iltaisin läpi (jos siis on sähköä). Frendit-boxikin löytyy… Opinnäytetyön tekeminen jostain kumman syystä aina vaan lykkääntyy ja lykkääntyy. No oli kyllä alun perinkin kreisi ajatus täällä kunnolla yrittää paneutua siihen, hyvä kun levähtämään ehtii kaiken muun touhun keskellä.

Viime viikko oli siis viimeinen viikko miesten VIP-osastolla, ja aika moni potilaista tuli kyllä tosi tutuksi ja melkein kaveriksikin. Vaikka miehet onkin potilaita, moni oli osastolla ilman mitään vakavaa mielisairautta, ja heidän kanssaan tuli juteltua kaikenlaisesta maallisesta ja ylimaallisesta (kuten edellinen tekstikin osoitti). Ruotsalainen oli ainoa, joka yritti osastolla 3 viikon aikana itsemurhaa, ja yksi afrikkalainen yritti karata monta kertaa ja onnistuikin pari kertaa kiipeämään katolle ja sitä kautta pois osastolta. Hauska kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka muutama tyyppi vähän ahdistava olikin. Kaikki halusivat vain mennä naimisiin meidän kanssa. Eniten se ruotsalainen.

Viikonloppuna kolme musketööriä tai musketeeria kohtasivat jälleen, kun Kirsi lyöttäytyi seuraamme ja lähdimme valloittamaan Accraa. Yöelämän valloitushaaveet jäi ainakin pieniksi, kun väsy ja uni tuli kaikille aina viimeistään puolilta öin. En oo kyllä kertaakaan täällä mielestäni valvonu 01 pitempään. Että sellaista villiä eloa Afrikassa. Kanat alkaa tosiaan vieläkin huutamaan 5-6 aikaan, että pakostakin tulee väsy aikaisin. Eipäs kun kerran valvottiin ainakin 02 asti. Kreisiä! 

Accran Adabraka at night

 Accrassa käytiin syömässä kivoissa ravintoloissa ja käytiin kansallismuseossa ja international trade fairilla eli messuilla, joissa kaupattiin kaikenlaista kansainvälistä ja paljon kaikkea ghanalaista. Sunnuntaina oli Ghanan itsenäisyyspäivä, ja presidentti John Evans Atta Mills oli puhumassa independence squarella muun ohjelman lomassa. Me tosin missattiin melkein kaikki ohjelma, sillä ei tiedetty yhtään mitään aikataulusta ja tultiin paikalle, kun presidentin auto ja ratsupataljoona ajoi pois aukiolta. Independence squarella on hauskat monumentit, toinen näyttää McDonaldsin logon toiselta kaarelta ja toinen monumentti muistuttaa Pariisin riemukaarta.

Independence Square, Accra

Illalla tai siis klo 16 jälkeen mentiin kansallisteatteriin katsomaan jotain ”Kiss His Glory”-nimistä gospelshowta. Pääesiintyjänä piti olla eteläafrikkalainen Rebecca Malope, jota ennen esiintyi ainakin kuusi eri ryhmää laulaen ja tanssien. Mielenkiintoisia ja hyviä esiintyjiä. Ei ihan niin hc afrikkamenoa, kuin odotin, mutta gospel on aina gospelia. Porukka alkoi loppua kohden enemmän villiintyä, ihmiset huutelivat ja nousivat istuimiltaan ja tanssivat ja lauloivat tuntemiensa biisien tahtiin. Ei oltu syöty mitään, kun luultiin ettei teatterissa mene koko iltaa, mutta esiintyjiä tuli aina vaan lisää ja lisää ja jeesuksesta ei voi ilmeisesti koskaan puhua liikaa. Praise the lordah. Halleluja. Kun kello lähestyi kymmentä, alkoi jo ketuttaa koko odottelu, mutta päätettiin odottaa että nähdään pääesiintyjä. Mutta sitten juontajamies valkoisessa kaavussaan tuli kiltisti ilmoittamaan, ettei Rebecca valitettavasti olekaan päässyt paikalle. Korvikkeena toinen eteläafrikkalainen gospel-esiintyjä nimeltään Elvis. Elvis oli tukevahko nainen pitkässä värikkäässä kaavussa ja isolla afrokampauksella varustettuna. Komia ääni, mutta ilmeisesti ei ihan rahan arvoinen, sillä puolet katsomosta lähti vetämään kun ensimmäinen biisi oli ohi. Mekin siitä sitten päätettiin lähteä, ettei tartte matkustaa liian myöhään kotiin. Pelättiin vähän aluksi Kirsin tavaroiden puolesta, sillä se joutu matkustamaan ihan yksin takas Temaan. Mutta onneksi ketään ei ryöstetty ja päästiin väsyneinä ja nälkiintyneinä takas kämpälle.

Aloitettiin tänään uudella osastolla, ward 7:lla. Osasto on naisten osasto, potilaina skitsoja ja raiskattuja, epileptikkoja, päihteidenkäyttäjiä ja kaikenlaisia ”hulluja”. Kirjoitan osastosta myöhemmin lisää, tuntuu että nyt oon kirjottanu jo puol romaania. Kukaan näitä kuitenkaan lue. Paitti ainakin 2 ihmistä, kiitti teille! :D Ollaan osastolla 2 viikkoa, jonka jälkeen alkaa mun ja Nitan reppureissaajamatka kauas pohjoiseen.

Missä taivas on, missä jumala on? Afrikassa.

Afrikkalaiset ihmiset ovat todella uskovaisia. Ja kun sanon todella, todella tarkoitan sitä. Suomessa uskonto esiintyy kokonaan niin eri näyttämöillä ja niin erilaisissa kulisseissa, että ihmisten ajatusmaailmaa täällä on vaikea yrittää edes kuvailla. Saati sitten ymmärtää… No ymmärtämisen yrittäminen on sentään kohtuu helppoa. Enemmistö on kristittyjä, lähes loput muslimeja tai jotain mistä en tiedä, mitä lie metsähihhuleita. Kristittyjen kanssa oon eniten ollut tekemisissä, mutta potilaina on kyllä ollut muslimeja ja ainakin yksi tuttu hoitaja on siinä ”genressä”. Tällä viikolla juttelin aika pitkään yhden miehen kanssa uskosta ja mitä hänelle jumala tarkoittaa, ja miten tuo taivaan isäntä on parantanut hänen elämäänsä. Mies oli osastolla potilaana, mutta se ei liity tähän asiaan millään tavalla. Suomessa kyllä voikin varmaan joutua hourulaan jos on ”liian” uskovainen, mutta tämä tyyppi oli ”ihan vaan” huumeiden takia osastolla.

Mies asuu varsinaisesti Yhdysvalloissa, mutta monen asian kautta päätynyt isänmaansa laitokseen. Hän rukoilee päivittäin ainakin tunnin ja opiskelee raamatun sanomaa loput päivästä, ellei hänellä ole muuta tekemistä. Tai näin ainakin tapahtui osastolla. Mahdollisesti sairaalan aktiviteettien hurjasta määrästä johtuen raamatun lukemiseen käytetty aika on voinut kyllä moninkertaistua ilman sen suurempaa tarkoitusta. Mies kertoi, että hän on oppinut vuosien kuluessa keskustelemaan jumalan kanssa niin hyvin, että kun hän rukoilee, hän kuulee tämän vastaavan noin vartin kuluessa. ”Hullu, kuulee ääniä”, ajattelin ensin, mutta ehkä hän tulkitsee vaan ajatuksensa jumalan luomiksi ja viesteiksi häneltä. Hän kertoo saaneensa kaiken jumalalta mitä on pyytänyt. Rahasta ja kengistä hänellä oli muutama esimerkki. Näillä esimerkeillä hän yritti saada mua ja Nitaa uskoon.

Esimerkki  1. Joku aika sitten hänen piti saada uudet kengät ja hän rukoili jumalalta hyviä kenkiä kun hän menee shoppailemaan tiettynä päivänä, ja kappas vaan, jumalahan oli pistänyt näytille 2 tosi hyvät vaihtoehdot, joista hän sitten valitsi paremmat. Eikä siinä vielä kaikki, sillä jumala oli pistänyt haasteen siinä valintatilaisuudessa, sillä kalliimmat kengät olivat hienommat kuin halvemmat ja mies oli vähän pulassa siinä tilanteessa. Hän pyysi pikaisesti apua jumalalta ja tiesi sitten ostaa ne hieman kalliimmat kengät, jotka ovatkin sitten olleet tosi hyvät. Mies kehotti meitä kokeilemaan, jos vaikka toimisi. Ei ihan tuntunut omalta jutulta ”kokeilla” jumalaa. Ei ihan yhtä helppoa kuin itse niiden kenkien kokeilu. Tarttis muuttaa koko ajatustapa ja oivoi.

Esimerkki 2. Vielä epävarmassa tilassa uskostaan mies ”testasi” jumalaa pyytämällä 12 000 USA:n dollaria. Hän ajatteli, että jumala antaa rahat jotenkin jos hän on olemassa. No, sitten hänen äitinsä kuoli ja hän peri 17 000 dollaria. Niin, onhan siinä ironiaa että jumalan piti tappaa joku osoittaakseen olemassaolonsa toiselle. Ja vielä oma äiti piti uhrata… Mysterious are gods ways. Jossakin toisessa tilanteessa hän myös tarvitsi rahaa, ja kuuli tv:ssä jonkun papin pyytävän lahjoituksia ja lupaavan rahan paluun moninkertaisena. Niinpä mies lahjoitti 1000 dollaria ja sai parin viikon kuluttua rahat kolminkertaisina takaisin monista eri lähteistä.

Mies ihmetteli (kuten niiiiin monet muutkin täällä) jumalaan uskomattomuuttamme ja yritti perustella miksi jumalan olemassaolo on välttämätön tosi. Miten muuten me olisimme täällä? Miten kaikki alkoi? On pakko olla jokin korkeampi voima joka johdattaa. Päivämme ovat ennalta päätetyt. Emme voi itse vaikuttaa kuolinpäiväämme. Jumalalta voi rukoilla lähes mitä vain, ja jos on hyvä uskovainen, jumala antaa kaiken mitä haluat. Kun noudatat 10 käskyä ja elät siveellistä elämää, huomaat miten elämäsi paranee.

Mies kertoi myös, että jumalan arkkivihollinen saatana yrittää vokotella uskovaisia ihmisiä omalle puolelleen tuottamalla ongelmia ja vaikeuksia. Saatana voittaa 1-0, kun ennen uskovainen Pertti jää työttömäksi maksalaatikkotehtaalta ja hänen uskonsa heikkenee tai katoaa. Potilaan mukaan täällä Afrikassa on paljon vaikeuksia, sillä on myös paljon uskovaisia. Tai toistepäin. Saatana yrittää saada näitä kaikkia ihmisiä puolelleen tuottamalla köyhyyttä ja sairauksia ja niin edelleen. Mutta länsimaalaisia tai rikkaita ihmisiä saatana ei kiusaa niin paljoa, sillä hän tietää jo heidän olevan hänen omiaan. Eli heidän elämänsä on lepposampaa uskottomina. Helppo elämä on siis saatanasta. Jos uskot jumalaan, elämä tulee olemaan yhtä helvettiä, mutta kun kuolet, pääset taivaaseen. En sitten tiedä, miten hän selittää niiden rikkaiden ihmisten ongelmat ja vaikeudet, jotka eivät usko jumalaan? Miksi saatana niitä kiusaa jos he ovat jo valmiiksi menossa helvettiin? Tuoko raha kaiken onnen ja hyvän elämän? Kyllä mäkin siihen yhdyn, että monet ongelmat katoavat, kun on varallisuutta ja tarpeeksi ruokaa ja vettä, mutta kuten tilastoista voidaan lukea, aika kova prosentti länsimaalaisista voi henkisesti huonosti ja enenemissä määrin fyysisestikin. Toisaalta en tiedä, onko Afrikassa edes tehty mitään hyvinvointitilastoa. Mitä sekin sitten kertoo mistään ilman vertailuarvoja.

Multa on kysytty, että uskonko edes mihinkään korkeampaan voimaan. Ensin ajattelin, että ”korkeampi voima” on ihmisen itse kehittämä psykologinen mind trick. Esimerkiksi niinä hetkinä, kun ihminen tuntee jonkin itseään suuremman voiman johdattavan itseään, hän on vain motivoitunut ja motivaation tunne saa uskovaisen ihmisen ajattelemaan korkeampaa voimaa. Asia on ehkä selkeämpi konkreettisen esimerkin kautta. AA-kerhoon olennaisesti liittyy ainakin englanninkielisissä maissa uskonnollisuus ja jumala. Sairaalalla ollaan osallistuttu muutamiin kokouksiin, jotta saataisiin vähän parempi kuva päihteiden- ja alkoholin käyttäjien toipumisesta ja ryhmän toiminnasta. AA-kerhon 12 askeleen teksteissä monta kertaa sanotaan että luota korkeampaan voimaan, korkeampi voima johdattaa sinut oikealle polulle jne jne. AA-kerhoa vetävä entinen druggie kysyi minulta korkeampaan voimaan uskomisesta ja kertoi esimerkin. Kun ihminen on luopunut päihteistä ja antautuu ja myöntää, että on voimaton päihteiden edessä, korkeampi voima/jumala tulee ja auttaa etenemisessä. Korkeampi voima tai jumala saa ihmisen tuntemaan itsensä paremmaksi ja kyvykkääksi etenemään ongelmien selvittämisessä. Kunhan vain uskoo korkeampaan voimaan ja sen parantavaan voimaan. Itse selitin itselleni ja hänelle asian sillä tavalla, että kun ihminen alkaa miettiä päihteetöntä elämää ja tajuaa kaikki positiiviset puolet, hän motivoituu omaan hoitoonsa ja näin ollen itse luo itselleen ”korkeamman voiman”, joka luo hyvää mieltä ja luottoa tulevaisuuteen. Eli psykologinen mind trick.

Mutta kun hetki sitten mainitsemani miespotilas rupes kyseenalaistamaan kaikkia tieteellisiä ajatuksiani maailmansynnystä ja että miten elämä syntyy ja miten ihmisen sielun tai hengen on mahdollista olla olemassa ilman jumalaa tai suurempaa voimaa, oli pakko keksiä jotain muuta kuin pelkkä ihmisen mieli. Päädyin siihen lopputulokseen, että elämä ja uuden elämän syntyminen itsessään on niin suuri ihme, että se on yksi suuri voima, johon voi uskoa. En tarvitse siihen ketään jumalhahmoa kekkaloimaan viereen luomaan tätä ihmettä, voin ihmetellä sitä ihan ilmankin.

Miehen usko oli niin vankka, että hänen sisäinen maailmansa ihan oikeasti pelotti. Hän eli pelkästään jumalan kautta. Sitä alkoi miettiä, että mitä jos oikeasti jossain on joku jumala. Mutta tiedän, että aloin miettimään sitä vain hänen vahvan uskonsa takia. Aivan varmasti monet tuhannet ovat kääntäneet kelkkansa vastaavan vahvauskoisen ihmisen vakuuttelevan keskustelun jälkeen. Mutta pysyn vahvana…  Ja mietin sitäkin, että millainen on tosiuskovan ihmisen mieli. Miten hän näkee asiat? Ihmisen mieli on niin mielenkiintoinen saareke, ettei sitä voi ymmärtää. Ja jumalaan uskominen kaikessa yksinkertaisuudessaan voi riippua täysin siitä, uskovatko omat vanhempasi ja miten sut on kasvatettu. Ja missä oot kasvanu.

P.S. Hauska kirjottaa kirosana kerrankin asiaankuuluvasti, ”saatana”.

The truth is out there

Lähistöllä liikkuu villieläin. Vähän aikaa sitten selkeästi jokin kana tai kissa lahdattiin pihalla. Ei tarvinnut onneksi itse lähteä enää pihalle... Oltiin haettu jo päivällä pari ämpärillistä vettä viikottaista hiustenpesua varten. Viime yönäkin sattui ja tapahtui, kun kuivalle kaudelle epätyypillinen ukkosmyrsky kulki ylitsemme. Täällä ukkostaa muutenkin ihmeen usein. Myrsky oli aiheuttanut tulvia lähistöllä, mutta täällä sairaalan alueella onneksi kaikki oli ihan normaalin näköistä aamulla. Sadekauden pitäisi alkaa vasta huhti-toukokuussa, mutta nytkin on satanut paljon. Maailmankirjat sekaisin ovat.  

Tänään haettiin aamulla Accrasta passeja, mutta meidät käännytettiin jo ovella ja kerrottiin ettei ole vielä valmista, tulkaa huomenna uudestaan. Eli sinne siis aamulla... Taas pihalta kuuluu jotain epämääräistä möykkää. Viime yönä oli siis hirveä meteli siitä ukkosmyrskystä, en oo ikinä pelännyt ukkosta enkä pelkää vieläkään, mutta ihmeellisesti sitä vaan pulssi hakkas ja oli vaikea nukkua. Kukot piti naamansa sentään ummessa. 

Osastolla oltiin iltavuorossa, ja ruotsalainen potilaamme on edelleen aika sekaisin.  Koitti tehdä itsemurhaa tänään oleskelupihasta löytämällään partahöylältä (joita muuten oli kaikenlaisen lasiroskan kanssa samassa kasassa, nuotion muodossa). On tosi mielenkiintoista seurata alkoholia tai huumeita käyttäneen ihmisraunion muuntumista takaisin normaaliksi ihmiseksi. Vaikeuksien kautta voittoon, ainakin toivon mukaan. Mietityttää kyllä tää potilaiden turvallisuuden takaaminen täällä, kukaan ei ole valvomassa, kun mahdollisesti aggressiiviset miespotilaat hengailee keskenään pihalla seinien takana näkymättömissä. Ja kun toinen potilas huusi hoitajia auttamaan ruotsalaista itsemurhakandidaattia, yksi hoitaja sanoi vain että "ei siellä mitään tapahdu". Ja toinen kysymys on, että miksi partahöylät, joilla ajetaan potilaiden hiukset, on kasassa poltettuina lasiroskan kanssa potilaiden ulottuvissa? Yksi potilas näytti paikan minulle ja sanoi peittäneensä paikan oksalla, ettei aggressiiviset potilaat löydä sitä. Mutta ruottalainen olikin jekumpi jätkä... Mainitsin roskista hoitajille, ja yksi sanoi että asia täytyy hoitaa, mutta elettäkään ei tapahtunut työvuoron aikana asian edistämiseksi. Täytyy hoitaa vissiin asia itse huomenna.

Toinen asia mikä ärsyttää on lääkkeiden antaminen tai lähinnä eroavaisuudet Suomeen. Ensinnäkin lääkkeet jaetaan aamulla muovisiin kannellisiin purkkeihin, ja joitain lääkkeitä ei ole, ellei asiakkaan omaiset ole tuoneet lääkkeitä osastolle tai jos ne ovat loppu. Osastolta saa päivittäiset antipsykoottiset lääkkeet, joita sitten annetaankin lähes kaikille diagnoosista riippumatta. Lääkkeet annetaan aamupalan yhteydessä, mutta hoitaja ei välttämättä tarkista potilaan nimeä lääkkeitä antaessa. Potilaat tulevat jonossa ja hoitaja vaan antaa oikeaksi olettamastaan kiposta potilaalle lääkkeet. Tai hän sanoo kipossa lukevan nimen ja potilas tulee ottamaan lääkkeet. Suomessa kysytään potilaalta nimi eikä toisinpäin.

Yksi asia mikä tänään jäi harmittamaan, on eräs aivovaurion saanut miespotilas. Hänellä ei siis ole mitään mielisairautta, mutta on osastolla ollut jo ilmeisesti aika pitkään. Hän on sairaalassa, sillä hänen omaisensa eivät vain tulleet koskaan hakemaan häntä pois. Eikä Ghanassa ole mitään hoitokoteja vajaamielisille tai niille, jotka tarvitsevat jonkinlaista huolenpitoa. Hän on aika yksin joka päivä, eivätkä hoitajat kiinnitä häneen mitenkään erityistä huomiota. Hän vain on. Täytyy ottaa missioksi jutella hänenkin kanssaan, jotta saa vähän selville paremmin mikä mies on miehiään. Jos hän ymmärtää ja osaa puhua englantia.

Tällaista tänään. Ulkona sirisee ja piipittää, Nita nukkuu jo. Täytyy koittaa kömpiä hyttysverkon alle, vaikka ei täällä ole paljoa ihme kyllä hyttysiä näkynyt.