Missä taivas on, missä jumala on? Afrikassa.

Afrikkalaiset ihmiset ovat todella uskovaisia. Ja kun sanon todella, todella tarkoitan sitä. Suomessa uskonto esiintyy kokonaan niin eri näyttämöillä ja niin erilaisissa kulisseissa, että ihmisten ajatusmaailmaa täällä on vaikea yrittää edes kuvailla. Saati sitten ymmärtää… No ymmärtämisen yrittäminen on sentään kohtuu helppoa. Enemmistö on kristittyjä, lähes loput muslimeja tai jotain mistä en tiedä, mitä lie metsähihhuleita. Kristittyjen kanssa oon eniten ollut tekemisissä, mutta potilaina on kyllä ollut muslimeja ja ainakin yksi tuttu hoitaja on siinä ”genressä”. Tällä viikolla juttelin aika pitkään yhden miehen kanssa uskosta ja mitä hänelle jumala tarkoittaa, ja miten tuo taivaan isäntä on parantanut hänen elämäänsä. Mies oli osastolla potilaana, mutta se ei liity tähän asiaan millään tavalla. Suomessa kyllä voikin varmaan joutua hourulaan jos on ”liian” uskovainen, mutta tämä tyyppi oli ”ihan vaan” huumeiden takia osastolla.

Mies asuu varsinaisesti Yhdysvalloissa, mutta monen asian kautta päätynyt isänmaansa laitokseen. Hän rukoilee päivittäin ainakin tunnin ja opiskelee raamatun sanomaa loput päivästä, ellei hänellä ole muuta tekemistä. Tai näin ainakin tapahtui osastolla. Mahdollisesti sairaalan aktiviteettien hurjasta määrästä johtuen raamatun lukemiseen käytetty aika on voinut kyllä moninkertaistua ilman sen suurempaa tarkoitusta. Mies kertoi, että hän on oppinut vuosien kuluessa keskustelemaan jumalan kanssa niin hyvin, että kun hän rukoilee, hän kuulee tämän vastaavan noin vartin kuluessa. ”Hullu, kuulee ääniä”, ajattelin ensin, mutta ehkä hän tulkitsee vaan ajatuksensa jumalan luomiksi ja viesteiksi häneltä. Hän kertoo saaneensa kaiken jumalalta mitä on pyytänyt. Rahasta ja kengistä hänellä oli muutama esimerkki. Näillä esimerkeillä hän yritti saada mua ja Nitaa uskoon.

Esimerkki  1. Joku aika sitten hänen piti saada uudet kengät ja hän rukoili jumalalta hyviä kenkiä kun hän menee shoppailemaan tiettynä päivänä, ja kappas vaan, jumalahan oli pistänyt näytille 2 tosi hyvät vaihtoehdot, joista hän sitten valitsi paremmat. Eikä siinä vielä kaikki, sillä jumala oli pistänyt haasteen siinä valintatilaisuudessa, sillä kalliimmat kengät olivat hienommat kuin halvemmat ja mies oli vähän pulassa siinä tilanteessa. Hän pyysi pikaisesti apua jumalalta ja tiesi sitten ostaa ne hieman kalliimmat kengät, jotka ovatkin sitten olleet tosi hyvät. Mies kehotti meitä kokeilemaan, jos vaikka toimisi. Ei ihan tuntunut omalta jutulta ”kokeilla” jumalaa. Ei ihan yhtä helppoa kuin itse niiden kenkien kokeilu. Tarttis muuttaa koko ajatustapa ja oivoi.

Esimerkki 2. Vielä epävarmassa tilassa uskostaan mies ”testasi” jumalaa pyytämällä 12 000 USA:n dollaria. Hän ajatteli, että jumala antaa rahat jotenkin jos hän on olemassa. No, sitten hänen äitinsä kuoli ja hän peri 17 000 dollaria. Niin, onhan siinä ironiaa että jumalan piti tappaa joku osoittaakseen olemassaolonsa toiselle. Ja vielä oma äiti piti uhrata… Mysterious are gods ways. Jossakin toisessa tilanteessa hän myös tarvitsi rahaa, ja kuuli tv:ssä jonkun papin pyytävän lahjoituksia ja lupaavan rahan paluun moninkertaisena. Niinpä mies lahjoitti 1000 dollaria ja sai parin viikon kuluttua rahat kolminkertaisina takaisin monista eri lähteistä.

Mies ihmetteli (kuten niiiiin monet muutkin täällä) jumalaan uskomattomuuttamme ja yritti perustella miksi jumalan olemassaolo on välttämätön tosi. Miten muuten me olisimme täällä? Miten kaikki alkoi? On pakko olla jokin korkeampi voima joka johdattaa. Päivämme ovat ennalta päätetyt. Emme voi itse vaikuttaa kuolinpäiväämme. Jumalalta voi rukoilla lähes mitä vain, ja jos on hyvä uskovainen, jumala antaa kaiken mitä haluat. Kun noudatat 10 käskyä ja elät siveellistä elämää, huomaat miten elämäsi paranee.

Mies kertoi myös, että jumalan arkkivihollinen saatana yrittää vokotella uskovaisia ihmisiä omalle puolelleen tuottamalla ongelmia ja vaikeuksia. Saatana voittaa 1-0, kun ennen uskovainen Pertti jää työttömäksi maksalaatikkotehtaalta ja hänen uskonsa heikkenee tai katoaa. Potilaan mukaan täällä Afrikassa on paljon vaikeuksia, sillä on myös paljon uskovaisia. Tai toistepäin. Saatana yrittää saada näitä kaikkia ihmisiä puolelleen tuottamalla köyhyyttä ja sairauksia ja niin edelleen. Mutta länsimaalaisia tai rikkaita ihmisiä saatana ei kiusaa niin paljoa, sillä hän tietää jo heidän olevan hänen omiaan. Eli heidän elämänsä on lepposampaa uskottomina. Helppo elämä on siis saatanasta. Jos uskot jumalaan, elämä tulee olemaan yhtä helvettiä, mutta kun kuolet, pääset taivaaseen. En sitten tiedä, miten hän selittää niiden rikkaiden ihmisten ongelmat ja vaikeudet, jotka eivät usko jumalaan? Miksi saatana niitä kiusaa jos he ovat jo valmiiksi menossa helvettiin? Tuoko raha kaiken onnen ja hyvän elämän? Kyllä mäkin siihen yhdyn, että monet ongelmat katoavat, kun on varallisuutta ja tarpeeksi ruokaa ja vettä, mutta kuten tilastoista voidaan lukea, aika kova prosentti länsimaalaisista voi henkisesti huonosti ja enenemissä määrin fyysisestikin. Toisaalta en tiedä, onko Afrikassa edes tehty mitään hyvinvointitilastoa. Mitä sekin sitten kertoo mistään ilman vertailuarvoja.

Multa on kysytty, että uskonko edes mihinkään korkeampaan voimaan. Ensin ajattelin, että ”korkeampi voima” on ihmisen itse kehittämä psykologinen mind trick. Esimerkiksi niinä hetkinä, kun ihminen tuntee jonkin itseään suuremman voiman johdattavan itseään, hän on vain motivoitunut ja motivaation tunne saa uskovaisen ihmisen ajattelemaan korkeampaa voimaa. Asia on ehkä selkeämpi konkreettisen esimerkin kautta. AA-kerhoon olennaisesti liittyy ainakin englanninkielisissä maissa uskonnollisuus ja jumala. Sairaalalla ollaan osallistuttu muutamiin kokouksiin, jotta saataisiin vähän parempi kuva päihteiden- ja alkoholin käyttäjien toipumisesta ja ryhmän toiminnasta. AA-kerhon 12 askeleen teksteissä monta kertaa sanotaan että luota korkeampaan voimaan, korkeampi voima johdattaa sinut oikealle polulle jne jne. AA-kerhoa vetävä entinen druggie kysyi minulta korkeampaan voimaan uskomisesta ja kertoi esimerkin. Kun ihminen on luopunut päihteistä ja antautuu ja myöntää, että on voimaton päihteiden edessä, korkeampi voima/jumala tulee ja auttaa etenemisessä. Korkeampi voima tai jumala saa ihmisen tuntemaan itsensä paremmaksi ja kyvykkääksi etenemään ongelmien selvittämisessä. Kunhan vain uskoo korkeampaan voimaan ja sen parantavaan voimaan. Itse selitin itselleni ja hänelle asian sillä tavalla, että kun ihminen alkaa miettiä päihteetöntä elämää ja tajuaa kaikki positiiviset puolet, hän motivoituu omaan hoitoonsa ja näin ollen itse luo itselleen ”korkeamman voiman”, joka luo hyvää mieltä ja luottoa tulevaisuuteen. Eli psykologinen mind trick.

Mutta kun hetki sitten mainitsemani miespotilas rupes kyseenalaistamaan kaikkia tieteellisiä ajatuksiani maailmansynnystä ja että miten elämä syntyy ja miten ihmisen sielun tai hengen on mahdollista olla olemassa ilman jumalaa tai suurempaa voimaa, oli pakko keksiä jotain muuta kuin pelkkä ihmisen mieli. Päädyin siihen lopputulokseen, että elämä ja uuden elämän syntyminen itsessään on niin suuri ihme, että se on yksi suuri voima, johon voi uskoa. En tarvitse siihen ketään jumalhahmoa kekkaloimaan viereen luomaan tätä ihmettä, voin ihmetellä sitä ihan ilmankin.

Miehen usko oli niin vankka, että hänen sisäinen maailmansa ihan oikeasti pelotti. Hän eli pelkästään jumalan kautta. Sitä alkoi miettiä, että mitä jos oikeasti jossain on joku jumala. Mutta tiedän, että aloin miettimään sitä vain hänen vahvan uskonsa takia. Aivan varmasti monet tuhannet ovat kääntäneet kelkkansa vastaavan vahvauskoisen ihmisen vakuuttelevan keskustelun jälkeen. Mutta pysyn vahvana…  Ja mietin sitäkin, että millainen on tosiuskovan ihmisen mieli. Miten hän näkee asiat? Ihmisen mieli on niin mielenkiintoinen saareke, ettei sitä voi ymmärtää. Ja jumalaan uskominen kaikessa yksinkertaisuudessaan voi riippua täysin siitä, uskovatko omat vanhempasi ja miten sut on kasvatettu. Ja missä oot kasvanu.

P.S. Hauska kirjottaa kirosana kerrankin asiaankuuluvasti, ”saatana”.

The truth is out there

Lähistöllä liikkuu villieläin. Vähän aikaa sitten selkeästi jokin kana tai kissa lahdattiin pihalla. Ei tarvinnut onneksi itse lähteä enää pihalle... Oltiin haettu jo päivällä pari ämpärillistä vettä viikottaista hiustenpesua varten. Viime yönäkin sattui ja tapahtui, kun kuivalle kaudelle epätyypillinen ukkosmyrsky kulki ylitsemme. Täällä ukkostaa muutenkin ihmeen usein. Myrsky oli aiheuttanut tulvia lähistöllä, mutta täällä sairaalan alueella onneksi kaikki oli ihan normaalin näköistä aamulla. Sadekauden pitäisi alkaa vasta huhti-toukokuussa, mutta nytkin on satanut paljon. Maailmankirjat sekaisin ovat.  

Tänään haettiin aamulla Accrasta passeja, mutta meidät käännytettiin jo ovella ja kerrottiin ettei ole vielä valmista, tulkaa huomenna uudestaan. Eli sinne siis aamulla... Taas pihalta kuuluu jotain epämääräistä möykkää. Viime yönä oli siis hirveä meteli siitä ukkosmyrskystä, en oo ikinä pelännyt ukkosta enkä pelkää vieläkään, mutta ihmeellisesti sitä vaan pulssi hakkas ja oli vaikea nukkua. Kukot piti naamansa sentään ummessa. 

Osastolla oltiin iltavuorossa, ja ruotsalainen potilaamme on edelleen aika sekaisin.  Koitti tehdä itsemurhaa tänään oleskelupihasta löytämällään partahöylältä (joita muuten oli kaikenlaisen lasiroskan kanssa samassa kasassa, nuotion muodossa). On tosi mielenkiintoista seurata alkoholia tai huumeita käyttäneen ihmisraunion muuntumista takaisin normaaliksi ihmiseksi. Vaikeuksien kautta voittoon, ainakin toivon mukaan. Mietityttää kyllä tää potilaiden turvallisuuden takaaminen täällä, kukaan ei ole valvomassa, kun mahdollisesti aggressiiviset miespotilaat hengailee keskenään pihalla seinien takana näkymättömissä. Ja kun toinen potilas huusi hoitajia auttamaan ruotsalaista itsemurhakandidaattia, yksi hoitaja sanoi vain että "ei siellä mitään tapahdu". Ja toinen kysymys on, että miksi partahöylät, joilla ajetaan potilaiden hiukset, on kasassa poltettuina lasiroskan kanssa potilaiden ulottuvissa? Yksi potilas näytti paikan minulle ja sanoi peittäneensä paikan oksalla, ettei aggressiiviset potilaat löydä sitä. Mutta ruottalainen olikin jekumpi jätkä... Mainitsin roskista hoitajille, ja yksi sanoi että asia täytyy hoitaa, mutta elettäkään ei tapahtunut työvuoron aikana asian edistämiseksi. Täytyy hoitaa vissiin asia itse huomenna.

Toinen asia mikä ärsyttää on lääkkeiden antaminen tai lähinnä eroavaisuudet Suomeen. Ensinnäkin lääkkeet jaetaan aamulla muovisiin kannellisiin purkkeihin, ja joitain lääkkeitä ei ole, ellei asiakkaan omaiset ole tuoneet lääkkeitä osastolle tai jos ne ovat loppu. Osastolta saa päivittäiset antipsykoottiset lääkkeet, joita sitten annetaankin lähes kaikille diagnoosista riippumatta. Lääkkeet annetaan aamupalan yhteydessä, mutta hoitaja ei välttämättä tarkista potilaan nimeä lääkkeitä antaessa. Potilaat tulevat jonossa ja hoitaja vaan antaa oikeaksi olettamastaan kiposta potilaalle lääkkeet. Tai hän sanoo kipossa lukevan nimen ja potilas tulee ottamaan lääkkeet. Suomessa kysytään potilaalta nimi eikä toisinpäin.

Yksi asia mikä tänään jäi harmittamaan, on eräs aivovaurion saanut miespotilas. Hänellä ei siis ole mitään mielisairautta, mutta on osastolla ollut jo ilmeisesti aika pitkään. Hän on sairaalassa, sillä hänen omaisensa eivät vain tulleet koskaan hakemaan häntä pois. Eikä Ghanassa ole mitään hoitokoteja vajaamielisille tai niille, jotka tarvitsevat jonkinlaista huolenpitoa. Hän on aika yksin joka päivä, eivätkä hoitajat kiinnitä häneen mitenkään erityistä huomiota. Hän vain on. Täytyy ottaa missioksi jutella hänenkin kanssaan, jotta saa vähän selville paremmin mikä mies on miehiään. Jos hän ymmärtää ja osaa puhua englantia.

Tällaista tänään. Ulkona sirisee ja piipittää, Nita nukkuu jo. Täytyy koittaa kömpiä hyttysverkon alle, vaikka ei täällä ole paljoa ihme kyllä hyttysiä näkynyt.

Koforidua ja Boti Falls 19.-20.2.

Koforidua

Viikonlopuksi lähdettiin taas kerran tro-trolla seikkailemaan vähän matkan päähän kotipesästämme tutkimaan tätä suurta ja mahtavaa Afrikkaa. Suuntasimme Koforiduaan, johon ajettiin Aburin kukkuloiden läpi ja matka kesti noin 1,5 tuntia. Tro-tro maksoi 3,40 cediä yhteen suuntaan. Takas tultiin ilmastoinnin omaavalla tro-trolla, joten se oli noin cedin kalliimpi. Koforidua on yksi tämän alueen asemakaupungeista, sieltä lähtee tro-troja ja muita julkisia kulkuneuvoja Kumasiin ja pohjoiseen ja takaisin etelään Accraan päin. Vaikka kaupunki toimii tärkeänä paikkana matkustajille, se oli aika pienen oloinen ja leppoisa kaupunki Obour tabri -kukkuloiden kyljessä. Aamulla kukkuloiden rinteet täyttyivät sumusta, joten maisemat olivat kyllä kauniit alueella. Täällä Pantangissa on aika matalahkoa (lukuun ottamatta Aburin kukkuloita, jotka näkyvät horisontissa), joten oli mukavaa nähdä vähän erilaista maisemaa. Ilmastokin oli heti erilainen kun maasto muuttuu. Ei tarvi ajaa kuin tunti johonkin suuntaan ja maasto on heti vihreämpää tai kuivempaa riippuen meneekö pohjoiseen vai etelään.

Joku asumus tien varressa

Lauantaina sitten vaan kikkailtiin Koforiduan torilla ostelemassa paikallisia asusteita ja käytiin syömässä paikallista ruokaa. Mm plantaania… Nita ei vieläkään tykkää siitä. Ihme eukko. :D Illalla käytiin yhdessä pubissa toteamassa että paikka on täynnä känniläisiä jo klo 21 ja pelattiin sitten sen aikaa korttia paikallisten kanssa, että häiriköt sammuivat ja uskallettiin lähteä ilman vainoajia takas hotellille. Kaikki taas halusivat mennä meidän kanssa naimisiin ja muuta mukavaa. Yks puhu meille saksaa ja yks pelkkää twitä (näitten yleisin kieli). Opeteltiin pelaamaan ”spades”-peliä ja opetettiin näille miten pelataan mustaa maijaa. Yks ei ees yrittäny opetella ku oli ”liian vaikeeta”. Iha hauskaa, vaikka aluks meinas mennä hermo niihin häiriköihin. Hyvää ne vaan tarkottaa, ku haluavat tutustua ja olla mein kavereita. Mut pliis, ens kerral ei tartte huutaa niin kovaa suoraan korvaan tai tarttua kiinni ja hiplaa Nitan kiehkuroita. Kaikki on niihin ihan hulluina :)

Koforiduan kadun vartta

Kes Hotel

Löydettiin Bradtin Ghana-kirjan avustuksella meille sopiva hotelli kaupungin keskustan tienoilta, nimeltään Kes Hotel. Huone oli vaatimaton, mutta katossa oli tuuletin ja sänky oli ISO! Molemmille oli ainakin 80 senttiä tilaa. Ainoa miinus oli että jouduttiin jakamaan peitto (lakana). Ja toinen miinus oli että pelkäsin koko yön että joku tulee ikkunasta sisään, sillä ikkuna oli auki vedettävä ilman minkäänlaista lukitusta ja julkinen parveke oli suoraan ikkunan takana. Ja kolmas ”ainoa miinus” oli että vettä ei tullut hanoista aamulla kun noustiin. Mutta onneksi kukaan ei tullut akkunasta ja vettäkin rupes tulemaan lyhyen odottelun jälkeen, niin saatiin aamupesut tehtyä ja silmät päähän. Lähdettiin sitten keskustaan ja löydettiin tro-tro, joka vei meidät lähes tunnin odottelun jälkeen Boti Fallseille.

Polku

Boti Fallseja eli vesiputouksia ei päästy heti katsomaan, vaan lähdettiin sademetsään eräjormailemaan kohti kolmea muuta nähtävyyttä alueella. Ensimmäinen pysäkki oli jonkinlainen luola, jossa erittäin huonosti englantia puhuva oppaamme sanoi esi-isien asuneen 1960-luvulla. Tiedä sitten siitä… Mutta ihan kiva luola oli :D Jatkettiin kivistä alamäkeä ja jyrkkää ylämäkeä, polku oli just semmosta jännää kivikkoa ja oksistoa, jossa täyty olla tarkkana ja ottaa välillä puiden varsista kiinni. Välillä piti pitää taukoa, sillä ilma oli aika paksua ja kosteampaa metsässä. Sirkat surisivat ja piipittivät metsässä ja lintujen ääniä kuului välillä, mutta niiden havaitseminen lehtien ja oksien seasta oli aika mahdotonta. Paljon paljon oli muurahaisia ja punaisia pieniä ötököitä ja kaikenlaisia surisijoita, ampiaisia ja kärpäsiä oli paljon. Ja liskoja siellä ja täällä ja joka puolella. Ihme ettei kanoja ollut metsässä. Opas sanoi nähneensä jonkin apinan, mutta ei me mitään nähty. Toinen kohde oli Umbrella Rock, joka oli ”luojan luoma” kivi-ilmiö. Kaksi isoa kiveä päällekkäin tiimalasin muodossa, mikä oli ihan vaikuttava ilmestys kukkulan kyljessä. Kiven nurjalle puolelle oli asetettu tikapuut, joten kiven päälle pääsi katselemaan maisemia. 

Umbrella Rock

 Maisemat olivat kyllä ihanat. Paaaaljon vihreitä puita ja palmuja ja kallion reunaa ja alavaa ja ylävää ja kukkulaa. Very nice. Sinne olis voinu jäädä pitemmäkski aikaa hengailemaan. 

Kolmivartinen palmu

Seuraavaksi jatkettiin samalla kukkulalla hiukan syvemmälle metsään, josta löytyi pieni kylä, josta löytyi seuraava kohteemme eli kolmirunkoinen palmu. Senkin varressa oli tikkaat. Paikalliset pyytävät niiden kiipeämisestä jotain pientä maksua. Aika naurettavalta kuulostaa, mutta pakko niiden on jotenkin yrittää tienata, kun kuitenkin turisteja tulee katsomaan jotain puuta keskelle metsää. Perustais baarin sinne ni johan sais rahaa. Palmun jälkeen lähdettiin palaamaan samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen. 

Oltiin kyllä aika poikki kun päästiin metsästä. Neljäs kohde eli ne varsinaiset Boti Falls vesiputoukset sijaitsivat ihan rakenteilla olevan turistikeskuksen vieressä, kun laskeuduttiin portaita (aah luksusta) pitkin alas. Matkalla alas oli ainakin 3 kylttiä, joihin oli kirjoitettu ”DO NOT SWIM IN THE WATER – STAY ALIVE - YOU ARE WARNED ”. Oppaan selityksestä ymmärrettiin sen verran, että kuolleet liittyvät veteen jotenkin ja että veteen menemisestä voi johtaa kuolema. Kai sieltä sitten jotain koleraa voi saada. Itse opas kyllä pesi naamansa vedellä. Ja paikan nettisivuilla (www.botifalls.com) lukee, että vedessä voi uida. En kyllä silti olis muutenkaan sen väriseen veteen mennyt, sillä se oli ihan kuravettä. Lähdettiin Koforiduasta reippailun ja syömisen jälkeen aika pian takaisin Pantangiin. Hauska reissu oli.

Boti Falls

Viime viikolla meidän osastolle tuli yks ruotsalainen mies potilaaksi. Maanantaina töissä kuultiin, että hän oli vähän sekoillut viikonlopun aikana ja rikkonut muun muassa telkkarin ja koittanut kuristaa toisia potilaita. Hänet on otettu osastolle päihteiden käytön takia. Hänen oma selityksensä oli että hänet lavastettiin pyörävarkaudesta ja häneltä löytyi vähän kannabista asunnosta. Hän on ollut Ghanassa marraskuusta asti ja on yrittänyt kuulemma löytää tyttöystävää. Ällö äijä. Se koittaa olla mein kans hyvää pataa, ku ollaan ainoot muut valkoset osastolla. Osastolla on onneksi tosi monta rauhallista alkoholistia ja päihteidenkäyttäjää, kaikki ei oo ihan hulluja. Muutamia skitsofreenikkoja ja yks joka pitää itseään jumalana. Joillain on psykoottista masennusta tai jotain muita ongelmia.

Oltiin tänään seuraamassa miten psykiatrinen vastaanotto toimii, Psych OPD sijaitsee administration buildingissa. Vastaanottoa pitää lääkäreiden lisäksi medical assistantit, jotka on sairaanhoitajakoulutuksen jälkeen lukeneet samoja opintoja kuin lääkäritkin, mutta eivät tee leikkauksia eivätkä ole erikoistuneet mihinkään. Mutta näillä psykiatrisilla med assistanteilla on kokemusta näistä potilaista, joten he ovat vähän kuin lääkäreitä täällä. Vastaanotolla tapahtui aika paljon rauhallisten potilaiden reseptien uusimista ja lääkeannosten viilaamista, joskus tulee uusia potilaita, mutta nyt ei nähty varsinaisesti henkilökohtaisesti ketään. Potilaiden omaiset voivat hoitaa heidän asioitaan ja voivat tulla heidän puolestaan vastaanotolle. Yhden tytönkin isä tuli uusimaan tyttären reseptiä tämän ollessa koulussa. Aika hyvä luotto täytyy olla, mutta sellaista se on täällä. Medical assistant kyllä sanoi, että joskus potilas itse kutsutaan paikalle henkilökohtaisesti, jotta saadaan vitaalit jne mitattua ja tarkistettua potilaan kunto. En sitten tiedä kuinka usein on ”joskus”. Lähes kaikki potilaat söivät antipsykoottisia lääkkeitä tai mielialaa tasaavia lääkkeitä. Medical assistant antoi potilaille psykiatrisen ohjauksen lisäksi muita neuvoja, kuten yhdelle opiskelijalle kertoi miten tieto jää päähän (toistoa, alleviivausta, yliviivaustussi) ja muuta mukavaa. Tuli heti mieleen, että Suomessa varmaan näytettäis ovea jos potilas yrittäis kysyä jostain muusta asiasta kuin siitä mihin lääkäri on erikoistunut. No ei, kai sekin on vähän lääkäristä kiinni.

Viime viikolla käytiin Accrassakin selvittelemässä viisumiasioita, kun meille leimattiin vain 60 päivää maahan tullessa. Keskiviikkona pitäis sitten saada passit takaisin jatketulla viisumiajalla varustettuna. 

Pari päivää sitten ehdin sanoa Nitalle, että hyvä tuuri meillä ollut kun ollaan ajeltu edes takaisin julkisilla romuilla eikä olla ees jääty tien varteen ku kerran, ja heti tänään torille mennessä tro-tro hajos ja takas tullessa taksi lahos. Ei olis varmaan kannattanut sanoa mitään tai olis pitäny ainaki koputtaa puuta. Onneks täällä on niin paljon ruuhkaa, ettei autot hirveitä nopeuksia ehdi ottaa vaikka tarttiski pyssätä.Hiukan jännitystä vaan elämään.

Pala unelmaa Ada Foahissa ja paluu mielisairaan arkeen

Perjantaina lähdettiin viikonlopun viettoon ikääntyneiden norjalaismiestenkin löytämälle paratiisisaarelle, joka sijaitsee puolentoista tunnin tro-tro-matkan päässä Temasta. Saatiin menomatkalla kokea ihka ensimmäinen afrikkalainen autokolarikin, tai ainakin vähän tuntumaa siitä, kun hidastenyppylän kohdalla joku ajoi suoraan käyttämämme taksin persukseen. Ilman suurempia henkilövahinkoja matka onneksi jatkui vielä samalla taksilla kuskien vihaisten huutelujen jälkeen. Perään ajanut oikeastaan vaan lähti ohi ja jatkoi matkaansa, ei täällä mitään kolareista sen kummemmin jutella, eikä mitään korvata kenellekään. Mitään vakuutuksia kenelläkään ole. Hyvä jos on auto, joka kulkee välillä.

Maranatha Beach

Saarelle päästiin puuveneellä, jonka perässä yksi väsyneen oloinen mies meloi meitä kolmea plikkaa eteenpäin pitkin tyyntä vesistön pintaa. Veneessä oli toinenkin mela, joten yritettiin keventää lastia parhaamme mukaan. Saari vaikutti enemmänkin niemeltä, sillä sen toisella puolella virtasi River Volta, ja niemen päässä se laski Guinean lahteen. Maranatha Beach Camp sijaitsi siis tällaisen kapeahkon niemen keskellä, toiselta puolelta pääsi jokeen, ja toisella puolella velloi meri. Sinne ei uskallettu mennä pulahtelemaan, sillä aallot ja virtaus näyttivät aika voimakkailta. Joen puolelle uskalsi hyvin mennä ja aika hyvä fiilis tulikin siellä lilluskellessa auringossa ja katsellessa vaaleaa hiekkaa ja palmuja. Täydelliseksi lillumisen olis tehny uimapatja, mutta paikassa ei ollut kyllä mitään sellaisia välineitä. Paikka oli, kuten norjalaiset paikassa kohtaamamme ikääntyneet sen totesivat, paljon parempi lomapaikka kuin esim Thaimaa, missä suomalaiset ja ruotsalaiset pellet ovat vallanneet joka paikan. Siinä vaiheessa papat eivät vielä tienneet että olemme suomalaisia. Vietettiin siis viikonloppu 7 norjalaisen tytön kanssa, joille miehet juttelivat norjaksi. Meidän onneksemme ja heidän epäonnekseen.

Nyrjähtäneen pikkurillin aiheuttaja

Yövyimme palmuista, oksista ja oljista rakennetussa hutissa, kaikki kolme samassa sängyssä, vaikka oltiin varattu 4 hengen huone jo aiemmin. Edelliselläkin reissulla jouduttiin toteamaan, ettei täällä mikään varaussysteemi toimi, kaikki huoneet annetaan vaan sitä mukaan pois kun porukkaa tulee paikalle. Ihan kiva viikonloppu oli, käytiin muun muassa veneretkellä saarelle, jossa valmistetaan sokeriruo’osta rommia. Saatiin maistaakin juomaa saarella ja ostettiin parit pullot sitten myös itsellemme. Ei niitä kyllä varmaan juotua saada. Aika tuhtia tavaraa. Yleensä muutenkin mielikuvaan paratiisisaaresta kuuluu vissiin länsimaalaisen mielen mukaan auringon, palmujen sekä hiekan lisäksi drinkkilasi ja pieni sateenvarjo sinne sekaan. Afrikkalaiseen tyyliin kuuluu pieni puute kaikesta, eli saarella ei myöskään ollut kaikkea mitä olisi toivonut. Drinkkejä ei ollut lainkaan tarjolla eikä hedelmiäkään saanut syötäväksi, vaikka niitä nyt luulis täällä missä vaan olevan. Vessat oli ekovessoja, eli hiekkaan oli kaivettu kuopat, joiden yläpuolella emalipöntön virkaveli PuuCee tarjosi istuintaan. Suihkua kaipaavat saivat jäädä nuolemaan hikisiä ja hiekkaisia näppejään, sillä pesut piti toimittaa ämpärin avustuksella. Veden puhtaudesta ei vieläkään ole varmuutta, mutta yksi norjalainen tyttö sanoi ainakin nähneensä vesisammiossa kaloja. Että sellaista elämää siellä :-)

Hutteja. Suomen lippua ei ollut.

Mutta paikka oli kyllä mahtava, vaikka näitä negatiivisia asioita tuleekin mainittua. Paikasta sai myös tähän mennessä parhaan illallisen, mitä oon täällä syönyt; jollof ricee ja savustettua barrakudaa… Mmm… Välillä ruokahalun kyllä karkoitti tosiaan ne vanhat ryppyiset ruskettuneet miehet, joilla oli paikallinen nainen kainalossa (ja kävelykeppi toisessa kädessä). Miesten korkeaa ikää oikeasti tuo esiin hyvin se, että yksi mies puki joka kerta uimaan mennessä pelastusliivit ylleen. Ei näitä pappoja onneksi näkynyt kauhean montaa. Loput on varmaan siellä Thaimaassa.

Se siitä paratiisista, paluu tuli sunnuntaina ja maanantai-aamulla jätettiin Kirsi Temaan ja Nitan kanssa lähdettiin matkalle maailman ympäri. The End.

No tänne tultiin jumalan selän taakse, missä ei tiedä kuka vastaantulijoista on hullu tai töissä laitoksella, tai mahdollisesti molempia. Kahtena ekana päivänä ei päästy edes aloittamaan, hyvä että edes saatiin orientaatio ja kierros sairaalalla. Eli tultiin Pantang Hospitaliin keskelle ei-mitään, tai ei-keskelle kaikkea mahdollista. Sairaala omistaa monta hehtaaria maata tästä tienoilta, ja osastot ja työntekijöiden/opiskelijoiden asuntolat sijaitsevat vähän ympäri ämpäri aluetta. Muutettiin yhteen työntekijöiden asuntoloista, josta yksi miekkonen ystävällisesti vuokrasi meille kaksionsa ja muutti itse viereiseen kämppään. Saatiin Nitan kanssa taas yhteinen sänky, ja ”aviovuoteemme” sai kauniin morsiushunnun nyt vasta käyttöön päässeestä hyttysverkosta. Ostettiin ihkaomat lakanatkin, oi oi ku löydettiin hienot… Tai Nita ei kyllä tykkää, mutta näytin emännälle kaapin paikan ja päätin millaset lakanat hankitaan. Kohta varmaan aletaan miettiä yhteisen käyttörahaston lisäksi yhteisiä lemmikkejä ja lapsia. Tai lemmikkejä meillä oikeastaan onkin jo. Täällä niiden määrä on vain kasvanut kasvamistaan. Erityisesti sydäntä lähellä ovat pihalla meteliä pitävät kukot, vuohet, koirat ja lampaat. Kukot on täällä vähän äänekkäämpiä kuin Temassa, mikä saa ainakin aamuyöstä meidät tosi hyvälle mielelle.

Sairaala on perustettu 1975, josta asti sairaala on ollut sellainen, kuin se on nyt. Ghanassa on kaksi muuta psykiatrista sairaalaa Pantangin lisäksi. Täällä on 10 osastoa, seitsemän miehille ja kolme naisille. Molemmille sukupuolille yksi V.I.P.-osasto ja loput admission- tai kroonisten/rauhallisten potilaiden osastoja. Admission-osastoille otetaan sisään potilaita suoraan vastaanotolta tai päivystyksestä. Eli aluksi potilaat yleensä menee admission-osastolle, josta sitten voidaan siirtyä rauhallisempien potilaiden osastolle, kun vointi on parempi. VIP tarkoittaa lisämaksua paremmista huoneista. Yhdelle osastolle mahtuu 50 potilasta eli koko sairaalassa on 500 vuodepaikkaa ja työntekijöitä sairaalassa on 410 henkeä. Sairaalassa on 24 h psykiatrinen päivystys, vaikka psykiatreja on vain kaksi. Sairaalassa työskentelee yksi psykologi ja kolme medical doctoria. 410:stä työntekijästä 168 on sairaanhoitajia. Osastoilla on toistakymmentä sairaanhoitajaa kolmessa eri vuorossa muiden hoitajien kanssa.

Pantang Hospitalin administration building

Potilaita on vuosittain noin 17 000 ja määrä on kasvanut jo monta vuotta. Eniten sisäänotetaan laskevassa järjestyksessä skitsofreniasta, akuutista psyykkisestä sairaudesta ja yllättäen, raiskauksista kärsiviä ihmisiä. Vastaanotolla eniten hoidetaan skitsofreniaa, epilepsiaa, masennusta, päihteidenkäyttöä, akuuttia psyykkistä sairautta, alkoholismia, skitsoaffektiivista häiriötä, maniaa, ahdistushäiriötä ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Meidän 6-viikkoinen harjoittelujaksomme sisällyttää 2 viikkoa miesten V.I.P-osastolla ja ilmeisesti loput yhdellä naisten osastoista. Aloitettiin tänään varsinaisesti työt, ja seurattiin miten aamuvuoro toimii. Potilaat tekevät paljon itse osastolla ja saavat osallistua siivoamiseen ja mihin vain pystyvät. Jotkut potilaat kyllä vain kävelevät edes takaisin hiukan apaattisina, mutta useimmat on ihan kuin tavalliset tallaajat. Potilaat ovat muun muassa masennuksesta, maniasta ja skitsofreniasta kärsiviä potilaita. Paikasta löytyi heti myös yksi Suomessa opiskellut ja töitä tehnyt ghanalainen. Siis potilas. Se oli pistetty Suomessa tekemään töitä niin paljon, että se oli saanut hermoromahduksen ja nyt se on sitten tuolla. Että näin. Kiitos Suomi! Suomeen hän silti tuntui haluavan kovasti takaisin. Lentolippukin on jo hankittuna.

Lähistöllä on muutama pieni kauppa, josta saa hankittua tarpeelliset elintarvikkeet ja vettä, muiden tavaroiden takia joutuu lähtemään tro-trolla tai taksilla lähimmälle torille. Toreilla siis myydään kaikkea nauloista siansorkkiin. Jos asiallisia pyyhkeitä tms haluaa, täytyy lähteä isompaan kauppakeskukseen (iso ei ole täällä yhtä iso kuin kotona, ehkä 1/3). Tänne olis kiva kertoa mitä lämpötiloja täällä on, mutta ilman lämpömittareita on vaikea sanoa. Internetin mukaan +33 Celsiusastetta on aika perus täällä päivisin, aika kuuma täällä kyllä on ollut, kun ei tuule ihan samalla tavalla kuin meren rannalla Temassa. Kuulemma Suomessa lyödään taas pakkasennätyksiä, -37,5 astetta? Ei käy kateeks :-P Saatiin tänään haettua paikallinen nettimokkula, yritetään hankkia vielä toinen. Ei toiminu dnan mokkulalla paikallinen netti, vaikka kuinka yritin. Samanlaiset systeemit täällä, mutta koodaustaitoni ei riittäny. Saa noi mokkulat sit myytyä paikallisille halvalla, ni ei jää kauheesti miinukselle. Ja saan uuden kameran varmaan ens viikolla, kun nähdään Kirsi ja hänen Ghanaistuva poikaystävänsä, joka tuo mulle kameran Suomesta! Jei! Ei tartte sit enää rasittaa muita ihmisiä vonkumalla kameraa koko ajan.
 

VETTÄ!!!

P.S. Tiistaina satoi vettä oikein railakkaasti ja ukkosti. Elämäni ensimmäiset sadevesisuihkut otettu, rännin alla pestiin hiukset. Puhdasta tuli. Tällä viikolla on satanut jo kaks kertaa, ja silti on puutetta vedestä. Ihme Afrikka.

Päivästä toiseen

Gynen osasto

Viime viikko meni nopeasti. Työharjoittelussa oltiin mm. tutustumassa ala-asteeseen, yhtenä päivänä gynekologisella osastolla ja toisena gynekologisessa leikkaussalissa, ja perjantaina sitten vielä kotikäynnillä joka osoittautuikin vain parin korttelin kuljeskeluksi lähialueella informoimassa ihmisiä tulevasta punnitustapahtumasta. Gynen osasto toimi hiukan eri tavalla kuin täällä ainakin kipulääketouhujen kanssa. Kipua ei mitata, hoitajat vähättelevät potilaiden tuntemuksia ja potilaat varmaan pelkäävätkin hoitajia. Täällä ei anneta kipulääkettä edes kuolevalle. Ainakin näin sanoi yksi valmis hoitaja. Hän tosin ei itsekään kuulemma käytä kipulääkettä mihinkään vaivaan. Osastolla lähes kaikki potilaat olivat saaneet tai aiheuttaneet itselleen abortin, ja he kärsivät anemiasta ja verenvuodosta. Monet naiset eivät tosiaan tiedä ehkäisystä, jälkiehkäisystä tai eivät tee raskaustestiä kun menkat on myöhässä. Sitten kun 3-4 kuukautta on mennyt, he tunkevat mitä sattuu alapäihinsä ja aiheuttavat vahinkoa sikiölle mutta vielä pahempaa vahinkoa itselleen, kun tulehdus voi levinneenä olla tappava. Ja ihmiset eivät tule sairaalaan vasta kun henkihieverissä. Ja sitten kun ei ole omaisia, jotka tulisivat luovuttamaan verta sitä tarvitsevalle potilaalle niin paketti on kasassa. 

Sairaalan ainoa kekoskaappi, asukkeina köllöttelee kaksoset

Näin tehdään sinisiä vauvoja.

Gynen leikkaussali on erikseen kirurgisesta ”tavallisesta” leikkaussalista, ja siellä suoritetaan keisarinleikkaukset ja muut gynekologiset operaatiot. Oltiin Nitan kanssa katsomassa edellä mainittua ja myös fibroosileikkausta, joka muuttui kohdunpoistoksi. Keisarinleikkaus suoritettiin spinaalipuudutuksessa, anestesiahoitaja pisti yhden satsin puudutetta spinaaliin (katetria ei jätetty) ja ilmeisesti potilasta pyydettiin nostamaan jalkaansa ja sitten jo tehtiinkin ensimmäinen viilto. En tiennyt kuinka nopeasti spinaalipuudute alkaa vaikuttaa, mutta ilmeisesti aika äkkiä, sillä ei potilas ainakaan huutanut kun vatsa revittiin auki. Taas kerran mua alkoi heikottaa juuri ennen kuin lapsi saatiin kokonaan ulos, mutta nyt sentään olo meni nopeasti ohi. Ihan siisti leikkaus, vaikka äitiä hiukan ekstraoperoitiin vauvan poiston jälkeen ja verta tuli aika lahjakkaasti. Äidille tehtiin samalla sterilisaatio, sillä hänellä oli jo 5 lasta ja raskaus oli ollut hankala. Potilas itse kyllä sanoi ennen kuin sterilisaatio aloitettiin että hän haluaisi jotakin muuta ehkäisyä, mutta lääkärit suostuttelivat hänet tähän vaihtoehtoon. Täällä lääkärit ja hoitajat ovat aina oikeassa… Ja hyttyset vaan lenteli leikkaussalissa. Anestesiahoitajalla on täällä vähän vapaammat kädet kuin Suomessa, sillä vitaalit merkataan anestesiakaavakkeeseen vain 15 minuutin välein, ja sama hoitaja saa intuboida ja hoitelee muutenkin kaikki anestesia-asiat.  Leikkauksen aikana hoitaja voi mm. surffailla facebookissa, kun ei niitä vitaaleja tarvitse mitata kuin välillä. Laitteita on vähemmän kuin Suomessa, eikä täällä tehdä lainkaan laparoskopioita, muuta kuin ”vilkaisumielessä”. Kaikki leikkaukset ovat siis laparotomioita. Leikkaussali on varmaan ainoa paikka sairaalassa, jossa panostetaan steriiliin työtapaan. Mutta silti jotain erilaisuuksia Suomeen verrattuna; esimerkiksi käytetyt veriset pihdit ynnä muut sorkkimet laitetaan samaan pinoon ja järjestellään siisteihin riveihin puhtaiden käyttämättömien steriilien välineiden kanssa. Ei sillä kai sinäänsä väliä, jos kaikki ne välineet kuitenkin samaa verta ja potilasta koskevat, mutta likaantuvat vaan turhan aikaisin.

Francis, Kirsi, Isaac, Yvonne, Nita, Faucia, Prosper, mää ja Eva

Viime lauantaina eli Runegergin päivänä lähdettiin Narh-Bita Schoolin ryhmän mukana Accraan toteuttamaan outreachia. Hiukan muuten harmittaa, että jäi nyt ruunebergin tortut saamatta tänä vuonna! Lähdettiin aamulla aikaisin 6 jälkeen koulun minibussilla Accran johonkin lähiöön hiekkakentälle ja siellä jo joku porukka vauhdilla kasasi kangaskatoksia ja raahasi muovituoleja ja pöytiä paikoilleen. Saatiin oma alue, johon asetettiin pöydät ja tuolit ja sitten tehtiin tehtävänjako. Me suomalaiset saatiin toimia verenpaineen mittaajina. Saatiin stetoskoopit ja sentään sellainen verenpainemittari, jonka mansetti oli samanlainen kuin Suomessa – valtion sairaalassa käytetään kankaista pitkää mansettia. Käsipelillä siis ihan mitattiin, ei mitään digitaalisia hömpötyksiä. Tuli ainakin sitä harjoiteltua siinä pitkä päivä, sillä kotiin lähdettiin vasta klo 16 paikkeilla. Narh-Bitasta oli mukana pieni porukka opiskelijoita ja hoitajia, joiden tehtäviksi määräytyi mitata ihmisiltä pituutta, painoa, verensokeria, BMI:tä ja näkökykyä. Outreachissa oli myös osallisena National Health Insurance –työryhmä, joka kauppasi vakuutuksia ihmisille. Joitakin muita ryhmiä oli myös mittaamassa verenpainetta ja varmaan teki jotain muitakin juttuja, mutta niihin ei ehditty perehtymään, kun kauheella kiireellä piti huolehtia omista asiakkaista. 

Saatiin hienot paidat :D

Lähes kaikilla asiakkailla oli ihan normaali verenpaine, mutta sitten oli muutamia, joiden yläpaine huiteli jossain 220 paikkeilla, vaikka kyseessä oli nuorehko terveen oloinen ihminen. Sitten vaan piti antaa kova käsky mennä omalle lääkärille. Jotkut asiakkaat sanoivat ettei heillä ole aikaa mennä lääkäriin, ja kysyivät saavatko he meiltä jotain lääkettä. Sorry – no can do. Joku mies tuli kyselemään numeroa, että voisi sitten soitella privaatisti, jos tulee jotain kysyttävää terveydentilasta. Mies sanoi, että olisi tosi hienoa, jos hänellä olisi valkoihoinen terveydenhuoltoalan ihminen ystävänä. Juu varmaan. Kaikkea ne viitsiikin yrittää. Koko päivän ajan pöytiemme ympärillä ja välillä jaloissa ja asiakaspenkeilläkin pyöri muutama pieni lapsi ja erityisesti yksi pieni tyttö, ehkä 3-vuotias, jonka äitiä ei näkynyt mailla halmeilla. Parin tunnin välein huomasin kuinka tyttö oli taas saanut jotain uutta tahraa nätille mekolleen ja katselin, kun hän maasta etsi ruokaa ja muiden lounaanjämiä. Tällaista sosiaalista yhteisvastuuta lapsista täällä, äidit voi huoletta jättää lapsensa muiden silmiin. Hakee lapsensa sitten kun ehtii. Miksei Suomessa voitais tehdä näin? 

Oon ainaki melkein metrin jo.

Täällä monet on ihmetelly mun korvavenytyksiä, ei nää afrikkalaiset ainaka tunnista niitä mitenkä erityisesti oman mantereensa jutuksi. Sitten vielä kun mulla on 3 reikää vasemmassa korvassa ja kaikki korvikset on mustia, täytyy silläkin olla jokin tarkoitus. Täällä jos käytät mustia korvakoruja, oletetaan että olet menossa hautajaisiin tai että joku on kuollut. Edesmenneistä rastoistani kertoessani kukaan ei ole sanonut mitään erikoista. Näillä on kyllä niin hienoja tukkalaitteita että oikein harmittaa, ettei itse viitti pilata tukkaansa pikkuleteillä tai muulla paikallisella kampauksella. Käytiin tiistaina viimeisen avoharjoittelupäivän kunniaksi Nitan kanssa yhdessä naapuruston Saloneista, joissa hoidetaan hiuksia ja annetaan manikyyrejä ja pedikyyrejä. Jalkahoito molemmille ja hinta 7 cediä eli 3,5 euroa per naama. Hoito kesti noin 45 minuuttia. Kynsilakka ei valitettavasti sisältynyt hintaan. Yritin vaan olla kouristelematta käsittelyn aikana, kun jalkoja kutitti niin hirveästi. Meinasin kaatua kun lähdettiin pois, kun jalat oli ihan liukkaat ja jaloissa oli liukaspintaiset lipilapit. Heti hiekkaa vaan tieltä vähän jarruttamaan liukua niin ei tarvinnut jäädä taksin alle.

Lähipäivinä pitäisi päästä muuttamaan Accraan, jotta päästään aloittamaan mielenterveysharjoittelu Pantang Psychiatric Hospitalissa. Ollaan kuultu kaikenlaista juttua edellisessä työharjoittelussa hulluista ja sairaalasta, mutta harjoittelusta pitäisi kuulemma selvitä hengissä. Selväjärkisyydestä en tiedä. Käytiin tänään keskiviikkona katsomassa kämppiä siellä ”Accrassa”, joka osoittautui sijaitsevan noin 30 kilometriä pohjoiseen. Siis se sairaala on keskellä metsää. Tai on siinä jotain elämää, ja isompi kylä on 5-10 km päässä. Kämppä on yhden sairaalan työntekijän, joka muuttaa pois meidän tulon ajaksi. Ystävällistä. Mutta vuokra on H-A-L-P-A, 300 cediä 6 viikolta yhteensä molemmilta. Että sitten vaan vedetään pröystäillen taksilla ja muilla kulkuneuvoilla sairaalan lähistöillä ees sun taas, jotta päästään vähän muutakin kuin sairaalaelämää näkemään. Muutamme sinne onneksi vasta ensi maanantaina. Niin ja noihin kuvan tynnyreihin tuodaan vettä kerran viikossa, ja talossa asuu jotain 20 perhettä jolle veden pitäis riittää.

Tuleva kotimme, can't wait!

Tuli muuten mieleen, että täällä pystyy pysymään aika hyvin tietämättömänä kaikesta maailman menosta. Ja ihmiset täällä varmaan aika hyvin pysyvätkin. Monet tekevät 12 tunnin työpäiviä 6 päivänä viikossa, eikä heillä ole televisiota, josta katsella uutisia, saati sitten sitä aikaa. Sanomalehtiä ei jaeta, niitä saa ostaa kadulta tai tietyistä paikoista. Täällä ei ole meinaan postilaatikoita, posti tulee postitoimistoon. Ihmisillä on omat tai muiden kanssa yhteiset pienet punaiset laatikot siellä, josta kirjeet voi hakea. Nekin laatikot maksavat, niin ei kaikilla ole varaa edes vastaanottaa postia. Radiota kyllä kuunnellaan paljon, mutta enimmäkseen sieltä tulee musiikkia. Tosin hyvän poikkeuksen tekevät Narhin perhe, joilla on laajakuva-tv etupihalla, jossa yleensä pyörii joku brittiläinen 24h-uutiskanava joka kerta kun siellä käy. Tai sitten jalkapalloa. Sekin on yleensä englantilaista. Valioliigaa… Nää kannattaa Chelseaa.

Cape Coast, Kakum National Park ja Elmina 28.-30.1.2011

5° 6' N / 1° 14' W

Cape Coastin rantaa

Jälleen rankan työharjoitteluviikon jälkeen lähdimme perjantaina viikonloppureissulle. Päästiin onneksi vähän aikaisemmin töistä, niin ehdittiin pakata ja järjestää itsemme menovalmiiksi. Tro-trolla ensin Accraan, josta löydettiin toinen tro-tro Takoradiin. Asemalla meille jälleen kerran yritettiin kaupitella kaikkea mahdollista juomista ja syömisistä gospel-musiikkiin. Päätepysäkkimme Cape Coast sijaitsi julkisen kulkuvälineemme reitin matkan varrella, mutta jouduimme maksamaan täyden hinnan eli hurjat 8 cediä (noin 4 euroa). Matka kesti 3 tuntia, ja pimeys ehti laskea nauttiessa tro-tron varsin pehmeästä kyydistä… Kerran kuski pysähtyi puskapissalle, ei onneksi itelle eikä muille tullut tarvetta matkan aikana. Tro-trot ovat siis niitä varmaan osaksi Suomestakin tänne tuotuja vanhoja Hiaceja ja muita pakuja, joihin on pultattu 4 riviä penkkejä takatilaan.

Cape Coastissa otettiin taksi, joka vei meidät Sammo Guesthouseen. Oltiin varattu sieltä huone, joka oli ihan siisti 2 leveän sängyn huone, ja vessat ja suihkut sijaitsivat käytävällä. Ei ilmastointia eikä mitään elektroniikkaa, tuuletin oli onneksi katossa ja hyttysverkot ikkunoissa. Hinta 20 cediä/yö (n.10e). Saatiin sentään respasta 2 lakanaa peitoiksi ja pari pyyhettä. Ensimmäiseksi mentiin syömään iltapalaa guesthousen katolla sijaitsevaan rafla/baariin, mistä saatiinkin ihan hyvät lämpimät tonnikalasandwichit. Sen jälkeen palattiin huoneeseen ja onnistuttiin lukittautumaan sisälle… Avain jäi lukkoon eikä vaan lähtenyt ulos. Kirsi eikä Nita näyttänyt mitään pakokauhun oireita, kun yritettiin ronklata lukkoa auki tai avainta pois miljoonaan kertaan ilman tulosta. Oli meillä parveke, mistä olis voinu hypätä alas! Ei kehdattu ruveta huutelemaan käytävälle mitään, niin soitettiin guesthousen puhelimeen alakertaan omasta kännykästä ja aika pitkän odottelun jälkeen mies tuli oven taakse ja kerroimme tilanteen. Hän haki vara-avaimenkin ja yritti sillä avata lukkoa, mutta ei luonannut.. Hetken yrittämisen jälkeen mies sanoi ”I have to use force” ja käski menemään kauas ovesta. Sitten kuului pamaus ja ovi oli auki! Jei. Jäimme silti samaan huoneeseen yöksi, vaikka lukko oli rikki. Oli siinä joku toinenkin lukko, mitä sitten käytettiin tilalla. Seuraavana päivänä guesthousen mies vähän yritti saada meitä varmaa maksumiehiksi lukon rikkoutumisen takia, mutta oltais kyl voitu ihan hyvin syyttää heitä ’ylimääräisen tuskan ja henkisen ahdistuksen aiheuttamisesta’ ja mitä näitä muita vastaavia on, millä kynitään rahaa naurettavilla perusteilla. Ei se sentään jatkanut sitä juttua kun oltiin kuitenkin käytetty lukkoa ihan niin kuin kuului. ”Kyllä niillä valkoisilla on rahaa maksaa pari ylimääräistä lukkoa”

Canopy Walk - Kakum National Park

Lauantaiaamulla herättiin aikaisin, jotta päästiin ennen pahinta ruuhkaa Kakum National Parkiin. Keskustasta tro-trolla paikan päälle, matka kesti noin 45 minsaa. Saavuttiin onneksi sopivaan aikaan, sillä metsään oli juuri lähdössä yksi ryhmä canopy walkille. Päästiin Kirsin opiskelijakortin turvin puoleen hintaan kaikki kolme (15 cediä/hlö) ja lähdettiin painelemaan kivisiä metsäportaita ylös mäkeä. Metsä vaikutti aika tavalliselta metsältä, se ei huokunut mitenkään erityisesti sademetsämäistä tunnelmaa tai jotain mitä ehkä olin ajatellut aikaisemmin. 

Sademetsä?

Ilma oli kuitenkin paljon kosteampaa kuin muualla, ja ryhmän jäsenistä alkoi valua hikeä aika nopeasti. Canopy walk on puiden väliin köysistä, verkosta, tikapuista ja puusta rakennettu ilmassa roikkuva n. 450 metrin reitti, josta ensimmäiseksi tuli mieleen Skanssin flowpark. Tässä mallissa ei vaan ollut mitään turvavaijereita. Korkeimmat kohdat on 40 m korkeudella, joten vähän maisemia näkyi ja paljon puita ja puskaa alapuolella. Ennen kuin edes päästiin canopy walkin luokse, luonnonpuiston opas kärsi astmakohtauksen jälkitiloista ja vaikeasti puuskuttaen yritti kertoa ettei me mitään eläimiä tulla täällä tänään näkemään, että metsää vaan koko rahan edestä. Kiva. En oliskaan halunnu nähdä niitä eläimiä mitä siellä on. Esim. norsuja, antiloopin sukulaisia duikereita eli puikkijoita jne. Yöllä niitä vaan kuulemma näkee… Nähtiin me sentään perhosia ja muurahaisia siel metsässä. Ilmassa roikkuminen oli oikeastaan tosi kivaa, vaikka ei ollutkaan kauheasti aikaa jäädä keskelle reittiä katselemaan ympärilleen, kun jono kulki eteenpäin koko ajan. Muutama korkeanpaikankammoinen ryhmässä oli, mutta ei kukaan ainakaan pyörtyny. Ryhmässä oli australialaisia ja Englannista jokunen tyyppi meidän lisäksi.

Hollantilaisten lemmikkiapina.

Canopy walkin jälkeen hengattiin vähän aikaa national parkin huudeilla ja lähdettiin sitten parin kilsan päähän Monkey Forestiin, joka on hollantilaispariskunnan ylläpitämä eläinten suojelukeskus. Pariskunta on seitsemän vuotta asunut metsän laidalla vuokraamallaan tontilla, ja hoitavat loukkaantuneita ja jostain hukasta löydettyjä villieläimiä. 

Heillä oli pieniä apinoita, niilin krokotiilejä (aika pieniä vielä), sivettikissoja, genettikissoja, mustapuikkija, isompi apina, jotain papukaijoja, kilpikonnia, boa ja skorpioneja. He kuulemma makuuhuoneessaan ja kylpyhuoneessaan ovat kasvattaneet lähes kaikkia sinne sopivia eläimiä. Eläimet tunnistavat kasvattajansa ja näin ollen käyttäytyvät vähän normaalista poikkeavasti eivätkä pelkää ihmisiä. Tarkoituksena kasvattajilla on silti vapauttaa eläimet luontoon, kun ne ovat aikuisia ja terveitä. Pariskunta kertoi, että sademetsässä asuminen on tosi halpaa, heillä on monta hehtaaria vuokrattua maata ihan naurettavalla vuositaksalla. Täältä ei saa ostettua maata, mutta vuokraaminen on halpaa. Lupia eläinten pitoon ei tarvitse, eikä täällä muutenkaan kysellä liikoja, jos virkamiehille tarjoaa maksujen lisäksi vähän juotavaa ja on ystävällinen. Ei ihan samanlaista byrokratiaa kuin Suomessa.

Cape Coast Castlen yksi torni

Kun vihdoin oltiin päästy näkemään vähän eläimiä, oltiin valmiita kohtaamaan ensimmäinen linna. Lähdettiin siis takaisin Cape Coastiin katsomaan meren rannalla sijaitsevaa Cape Coast Castlea. Linna on eruooppalaisten rakentama alkaen vuodesta 1653. Ensin ruotsalaiset rakensivat siihen Fort Carolusborgin, mutta britit valtasivat alueen 1665 ja 1700-luvun loppuun mennessä linna oli saanut nykyisen ulkomuotonsa. Britit rakensivat linnastaan vastikkeen Elmina Castlelle, joka on hollantilaisten linna noin 10 km päässä. Linna oli kaupankäyntiasema, jossa eurooppalainen paikallinen pomo majaili.

Entisten pomojen hautoja.

Orjien muistolle

Eurooppalaiset kävivät kauppaa osana transatlantic trianglea. Trianglen muodostivat Eurooppa, Afrikka ja Amerikat. Euroopasta vietiin Afrikkaan aseita ja alkoholia, Afrikasta orjia, kultaa ja norsunluuta Amerikkaan ja Eurooppaan ja ”Uudesta maailmasta” sokeria, rommia, tupakkaa ja hamppua Eurooppaan. Linna on toiminut orjien säilytyspaikkana, ennen kuin heidät on lähetetty laivalla Amerikoihin tai Eurooppaan. Slave dungeonit oli rakennettu linnan alle (erityisesti kirkon alapuolelle – heaven above, hell underneath), ja aika pienessä tilassa saattoi olla 200-400 orjaa kaiken kusen ja paskan jne eritteiden keskellä yötä päivää. Myös kuolleet orjat jäivät sinne sekaan. Aurinkoa tuli vain pikkiriikkisen pienistä aukoista, jotka toimivat myös ilmanvaihtokanavina. Tosin aika huonoina sellaisina. Orjat saattoivat olla 3 kuukautta linnassa, ja jos selvisivät elossa koettelemuksesta, heidät lähetettiin orjatyövoimaksi ulkomaille. Laivalla orjat olivat tiukemmassa kuin sardiinit purkissa, eikä laivamatkallakaan perille asti selvinnyt hengissä kuin noin 85 %. 

Monet eurooppalaisetkin valloittajat kuolivat nopeasti Afrikassa malariaan tai keltakuumeeseen, mutta aina oli uusia tulijoita. Yleensä heidän vaimonsa ja lapsensa jäivät Eurooppaan tautien pelossa. Linnassa asuvat miehet käyttivätkin oman vaimon puutteessa naisorjia hyväkseen ja paikan pomo sai valita aina naisten joukosta parhaimman näköisen, joka ”pääsi” toiminnan ajaksi pois sellistä pomon makuuhuoneeseen. Raskaaksi tulleet naiset saivat synnyttää myös tyrmän ulkopuolella, mutta synnytyksen jälkeen heidät heivattiin takaisin ja lapsi otettiin pois. Jos naiset eivät olleet suostuvaisia yhdyntään, heidät pistettiin pieneen selliin rangaistukseksi ilman ruokaa ja juomaa kunnes he olivat halukkaita. 

Nita ja Kirsi

Britit kielsivät orjakaupan vuonna 1807, mutta orjuus silti kiellettiin vasta 1833. Orjakauppaa on tiettävästi tapahtunut Afrikassa vielä 1850-luvun loppuun asti. Linnan museossa oli mielenkiintoisia faktoja Afrikasta lähteneistä mustista, jotka ovat perustaneet muualla maailmassa uusia yhteisöjä tai uskontoja, kuten Ras Tafari, jonka Väli-Amerikassa perustamaa uskonlahkoa kutsutaan rastafarismiksi. Museossa oli myös totta kai Martin Luther Kingistä ja monista muista kuuluisista henkilöistä juttua. Kannattaa käydä. :D

Castle Elmina aka St George's Castle

Sunnuntaina mentiin käymään vielä siellä Castle Elminassa ennen kuin suunnattiin kotia kohti. Elminan linna on portugalilaisten jo vuonna 1482 rakentama, mutta hollantilaiset valtasivat sen vuonna 1637. Orjakauppaa siellä käytiin 1480-luvulta vuoteen 1814 asti, linnan keskellä oli pieni kirkko, jonka alakerrassa orjia esiteltiin ja myytiin. Linna oli vähän isompi kuin Cape Coast Castle, mutta aika lailla samantyylinen muuten. Vallihauta oli ympärillä ja meri toisella puolella. Orjat kuljetettiin lähtöpäivänä matalasta ovesta jonossa (raudoissa) laivaan ”Door of no return”:in kautta. Karuja paikkoja.

Castle Elmina

Elminan rantaa linnasta kuvattuna

Fort St. Jago Elminassa

Castle Elminan rannalla näkyvät kauppalaivojen kiinnitystolpat.

Odumase-Krobo ja Lake Volta 22.-23.1.2011

6°30′N 0°0′E

Lake Volta

Jonkinnäköistä asumusta River Voltan rannalla.

Kirjoitan tästä vähän myöhässä, kun en ole ehtinyt aiemmin. Lähdettiin siis Nitan, Kirsin, Brigitten ja mr. E.:n kanssa villiin viikonlopun viettoon reilun tunnin ajomatkan päähän Odumase-Krobon kaupunkiin ja katselemaan Volta-järveä sekä jokea. Mr E. on siis kotoisin tästä kaupungista, kuten myös vuokranantajamme vanhemmat. Tai ainakin jostain sieltä päin. Kaupunki oli aika iso, ei varmaan Temaa paljoa pienempi. Ensin varmaan luultiin, että lähdetään savimajaretkelle viikonlopuksi, mutta Teman ulkopuolinenkin maailma näytti aika kehittyneeltä. Päästiin Cathyn sukulaisten tykö yöksi, nice! Mr E. onneksi kyllä heivas itsensä omien vanhempiensa kotiin yöksi. Lauantaina siis ajettiin kaupunkiin, käytiin syömässä riisiä ja kanaa ja käytiin vilkaisemassa paikallista toria. Tosi paljon vilinää, paljon kaikkia vihannes-, hedelmä-, jne jne myyjiä joka lähtöön. Sen jälkeen suunnattiin vähän matkan päähän yhden hotellin uima-altaalle rentoutumaan hetkeksi. Mr E, siis kuskimme, suuntasi baariin siksi aikaa. Ei muutaman ole täällä niin väliä jos ottaa, poliisit voi aina lahjoa. Mr E:n auto oli hyvässä kunnossa viikonloppuna, joka ylämäessä rupes kenkkuilemaan, eikä päästy mäkiä 20 km/h vauhtia nopeampaa. Mutta muuten toimi kyllä ihan hyvin. Jos ei oteta turvavöiden puuttumista puolelta matkustajista huomioon, eikä sitä ettei yksi takaikkuna eikä kahta ovea saa auki sisäpuolelta. Mutta muuten hyvä auto. En muista merkkiä, ”joku harmaa”. :D 

Hengailu altaalla 4 cediä, yöpyminen olisi ollut jotain satasen paikkeilla...

Olkikoju matkan varrella

Lauantai-illalla käytiin syömässä taas (ja vielä samassa paikassa kuin päivällä, oli vissiin mr E:n mielestä tosi hyvä paikka, vaikkei itse edes syönyt siellä meidän kanssa….miehet...). Sit käväistiin paikallisessa baarissa nauttimassa virvokkeet, mutta päästiin onneksi kohtuu aikaisin nukkumaan, sillä olin jostain syystä melkein nukahdellut pystyyn koko päivän ajan. Baarissa ja radiossa täällä soitetaan hiplife- ja highlife-musaa, ja jotain tanssittavia hittibiisejä, joista aika moni on jo jäänyt päähän soimaan… Yksi on 5five:n Move back ja yks toinen V.I.P.:n Away.. Muutenkin soi letkeetä iloista musiikkia joka puolella, aamulla se alkaa jo, erityisesti keskustoissa, täällä Teman lähiössä ei onneksi ihan heti aamulla ala poppi soimaan. Sunnuntaina sitten lähdettiin aamulla sinne Lake Voltalle, jossa PITI olla manaatteja, mutta ilmeisesti ei ole. Mitään eläimiä. Hiukan kaloja. Olen suuresti pettynyt, kuten arvata saattoi. Täällä missään mitään eläimiä näe! MISSÄ ON MUN VILLI AFRIKKA!? Virtahevot, käärmeet, hait, krokotiilit, kirahvit ja norsut, missä ootte?! Täällä on vaan sisiliskoja, vuohia, lampaita, lehmiä ja kissoja ja koiria. Ja muutama hyttynen. Hiukan apinoita ja antilooppeja, mutta niidenkin näkemisestä täytyy maksaa. No, kun olin selvinnyt tästä järkytyksestä, että järvellä ei nähdä mitään eläimiä, astuimme risteilijälle (Dodi Princess) ja noin tunnin odottelun jälkeen pääsimme lähtemään ulapalle. 

Volta on ennen ollut vain River Volta, mutta 1960-luvulla joki on padottu ja järvestä on tullut yksi maailman suurimmista tekojärvistä (pinta-ala >8500 neliökilometriä). Järvi sijaitsee Greenwichin meridiaanilla eli samalla leveysasteella kuin tämänhetkinen asuinkaupunkimme Tema. Lake Volta on vain vähän pohjoisemmassa. Akosombo dam, eli joen pato tuottaa Ghanaan sähköä ja mahdollisesti naapurimaihinkin. Vesistöä käytetään paljon tavaroiden kuljetuksessa ja sen ympärillä ja saarissa asuu paljon ihmisiä, jotka myös käyttävät vesistöä ravinnon lähteenä kalastuksen kautta. Risteily muistutti pääpiirteittäin Turku-Maarianhamina –reittiä, päiväristeily ilman hyttiä. Hinta 36 cediä, sisälsi ruoan, yhden juoman ja entertainmentin eli joku afrikkalainen bändi oli raahautunut soittamaan laivan keskikannelle. Laiva vei saareen, jossa oli puoli tuntia aikaa kävellä, siis aivan ilman mitään järkevää kohdetta. Saaressa oli kivilaatat, jotka tekivät pienen lenkin. Lenkin varrella oli alueen asukkaita, jotka ruinasivat rahaa. Naiset ja lapset tanssivat ja lapsille oli opetettu sanomaan ”madam, give money for pen” ja ”madam, give one cedi for book”. Lapset kävivät heti käsiksi turisteihin, jotka kävelivät ympäri saarta. Joka puolelta pienet ruskeat nappisilmät tuijottivat ja anelivat rahaa, ja pieniä käsiä vuoron perään tarrasi kiinni eri turistin käsivarsiin. Jos joku turisti ei lämmennyt, lapsi siirtyi seuraavaan. Vaikka haluaisi auttaa ja antaa rahaa lapsille, ei ne ongelmat selviä sillä että joillekin lapsille antaa cedin tai kaksi. Tarttis antaa miljoona koko yhteisölle. 

Saaresta.

Tai tuoda niille kymmenen opettajaa ja kirjoja jne. hyödyllistä. Saarivierailun jälkeen palattiin Dodi-prinsessaan, ja odoteltiin rantaan saapumista. Juteltiin porukalla vähän näistä syrjäseutujen ongelmista, ja siitä, kuinka paljon lapsia on joka puolella, eikä vanhemmilla ole rahaa pistää heitä kouluun, ja seuraava sukupolvi toteuttaa samaa oravanpyörää kunnes jotain tapahtuu. Ihmiset koittavat selviytyä kaikin mahdollisin tavoin, kun ei heillä ole koulutusta eikä valtio tue. Ihmisillä ei ole paljoa viihdykkeitä kodeissaan, joten ei ihme että lapsia on paljon. Ihmiset silti jaksavat olla iloisia, ja ovat kiitollisia jumalalleen, kun ovat taas tänään hengissä ja kiittävät kaikesta mitä ovat saaneet.

Saareen johtavalle laiturille kerääntyi paljon rahan toivossa olevia lähistön asukkaita

Risteily kesti yhteensä noin 6 tuntia, jonka aikana ehdin myös maistaa ensimmäistä kertaa kookospähkinää ja kookos”maitoa”. Laivalla oli mies joka pilkkoi kookoksia ja tarjoili niitä 1 cedin hintaan. Juoma pähkinän sisällä oli kyllä aika erilaista mitä odotin. Ensin tuli mieleen puu, mutta kun makuun tottui, se oli ihan miellyttävää. Juomisen jälkeen mies kuori pähkinän (semmosella viidakkoveitsellä) ja kookoksen ”lihaa” sai pureskella. Se maistui jo vähän tutummalle. 

Risteilyn jälkeen lähdimme taas rullailemaan ylämäkeä pitkin hitaasti, mutta kohtuuvarmasti kohti Temaa ja jo kodiksi muodostunutta tohtorin huushollia.