Päivästä toiseen

Gynen osasto

Viime viikko meni nopeasti. Työharjoittelussa oltiin mm. tutustumassa ala-asteeseen, yhtenä päivänä gynekologisella osastolla ja toisena gynekologisessa leikkaussalissa, ja perjantaina sitten vielä kotikäynnillä joka osoittautuikin vain parin korttelin kuljeskeluksi lähialueella informoimassa ihmisiä tulevasta punnitustapahtumasta. Gynen osasto toimi hiukan eri tavalla kuin täällä ainakin kipulääketouhujen kanssa. Kipua ei mitata, hoitajat vähättelevät potilaiden tuntemuksia ja potilaat varmaan pelkäävätkin hoitajia. Täällä ei anneta kipulääkettä edes kuolevalle. Ainakin näin sanoi yksi valmis hoitaja. Hän tosin ei itsekään kuulemma käytä kipulääkettä mihinkään vaivaan. Osastolla lähes kaikki potilaat olivat saaneet tai aiheuttaneet itselleen abortin, ja he kärsivät anemiasta ja verenvuodosta. Monet naiset eivät tosiaan tiedä ehkäisystä, jälkiehkäisystä tai eivät tee raskaustestiä kun menkat on myöhässä. Sitten kun 3-4 kuukautta on mennyt, he tunkevat mitä sattuu alapäihinsä ja aiheuttavat vahinkoa sikiölle mutta vielä pahempaa vahinkoa itselleen, kun tulehdus voi levinneenä olla tappava. Ja ihmiset eivät tule sairaalaan vasta kun henkihieverissä. Ja sitten kun ei ole omaisia, jotka tulisivat luovuttamaan verta sitä tarvitsevalle potilaalle niin paketti on kasassa. 

Sairaalan ainoa kekoskaappi, asukkeina köllöttelee kaksoset

Näin tehdään sinisiä vauvoja.

Gynen leikkaussali on erikseen kirurgisesta ”tavallisesta” leikkaussalista, ja siellä suoritetaan keisarinleikkaukset ja muut gynekologiset operaatiot. Oltiin Nitan kanssa katsomassa edellä mainittua ja myös fibroosileikkausta, joka muuttui kohdunpoistoksi. Keisarinleikkaus suoritettiin spinaalipuudutuksessa, anestesiahoitaja pisti yhden satsin puudutetta spinaaliin (katetria ei jätetty) ja ilmeisesti potilasta pyydettiin nostamaan jalkaansa ja sitten jo tehtiinkin ensimmäinen viilto. En tiennyt kuinka nopeasti spinaalipuudute alkaa vaikuttaa, mutta ilmeisesti aika äkkiä, sillä ei potilas ainakaan huutanut kun vatsa revittiin auki. Taas kerran mua alkoi heikottaa juuri ennen kuin lapsi saatiin kokonaan ulos, mutta nyt sentään olo meni nopeasti ohi. Ihan siisti leikkaus, vaikka äitiä hiukan ekstraoperoitiin vauvan poiston jälkeen ja verta tuli aika lahjakkaasti. Äidille tehtiin samalla sterilisaatio, sillä hänellä oli jo 5 lasta ja raskaus oli ollut hankala. Potilas itse kyllä sanoi ennen kuin sterilisaatio aloitettiin että hän haluaisi jotakin muuta ehkäisyä, mutta lääkärit suostuttelivat hänet tähän vaihtoehtoon. Täällä lääkärit ja hoitajat ovat aina oikeassa… Ja hyttyset vaan lenteli leikkaussalissa. Anestesiahoitajalla on täällä vähän vapaammat kädet kuin Suomessa, sillä vitaalit merkataan anestesiakaavakkeeseen vain 15 minuutin välein, ja sama hoitaja saa intuboida ja hoitelee muutenkin kaikki anestesia-asiat.  Leikkauksen aikana hoitaja voi mm. surffailla facebookissa, kun ei niitä vitaaleja tarvitse mitata kuin välillä. Laitteita on vähemmän kuin Suomessa, eikä täällä tehdä lainkaan laparoskopioita, muuta kuin ”vilkaisumielessä”. Kaikki leikkaukset ovat siis laparotomioita. Leikkaussali on varmaan ainoa paikka sairaalassa, jossa panostetaan steriiliin työtapaan. Mutta silti jotain erilaisuuksia Suomeen verrattuna; esimerkiksi käytetyt veriset pihdit ynnä muut sorkkimet laitetaan samaan pinoon ja järjestellään siisteihin riveihin puhtaiden käyttämättömien steriilien välineiden kanssa. Ei sillä kai sinäänsä väliä, jos kaikki ne välineet kuitenkin samaa verta ja potilasta koskevat, mutta likaantuvat vaan turhan aikaisin.

Francis, Kirsi, Isaac, Yvonne, Nita, Faucia, Prosper, mää ja Eva

Viime lauantaina eli Runegergin päivänä lähdettiin Narh-Bita Schoolin ryhmän mukana Accraan toteuttamaan outreachia. Hiukan muuten harmittaa, että jäi nyt ruunebergin tortut saamatta tänä vuonna! Lähdettiin aamulla aikaisin 6 jälkeen koulun minibussilla Accran johonkin lähiöön hiekkakentälle ja siellä jo joku porukka vauhdilla kasasi kangaskatoksia ja raahasi muovituoleja ja pöytiä paikoilleen. Saatiin oma alue, johon asetettiin pöydät ja tuolit ja sitten tehtiin tehtävänjako. Me suomalaiset saatiin toimia verenpaineen mittaajina. Saatiin stetoskoopit ja sentään sellainen verenpainemittari, jonka mansetti oli samanlainen kuin Suomessa – valtion sairaalassa käytetään kankaista pitkää mansettia. Käsipelillä siis ihan mitattiin, ei mitään digitaalisia hömpötyksiä. Tuli ainakin sitä harjoiteltua siinä pitkä päivä, sillä kotiin lähdettiin vasta klo 16 paikkeilla. Narh-Bitasta oli mukana pieni porukka opiskelijoita ja hoitajia, joiden tehtäviksi määräytyi mitata ihmisiltä pituutta, painoa, verensokeria, BMI:tä ja näkökykyä. Outreachissa oli myös osallisena National Health Insurance –työryhmä, joka kauppasi vakuutuksia ihmisille. Joitakin muita ryhmiä oli myös mittaamassa verenpainetta ja varmaan teki jotain muitakin juttuja, mutta niihin ei ehditty perehtymään, kun kauheella kiireellä piti huolehtia omista asiakkaista. 

Saatiin hienot paidat :D

Lähes kaikilla asiakkailla oli ihan normaali verenpaine, mutta sitten oli muutamia, joiden yläpaine huiteli jossain 220 paikkeilla, vaikka kyseessä oli nuorehko terveen oloinen ihminen. Sitten vaan piti antaa kova käsky mennä omalle lääkärille. Jotkut asiakkaat sanoivat ettei heillä ole aikaa mennä lääkäriin, ja kysyivät saavatko he meiltä jotain lääkettä. Sorry – no can do. Joku mies tuli kyselemään numeroa, että voisi sitten soitella privaatisti, jos tulee jotain kysyttävää terveydentilasta. Mies sanoi, että olisi tosi hienoa, jos hänellä olisi valkoihoinen terveydenhuoltoalan ihminen ystävänä. Juu varmaan. Kaikkea ne viitsiikin yrittää. Koko päivän ajan pöytiemme ympärillä ja välillä jaloissa ja asiakaspenkeilläkin pyöri muutama pieni lapsi ja erityisesti yksi pieni tyttö, ehkä 3-vuotias, jonka äitiä ei näkynyt mailla halmeilla. Parin tunnin välein huomasin kuinka tyttö oli taas saanut jotain uutta tahraa nätille mekolleen ja katselin, kun hän maasta etsi ruokaa ja muiden lounaanjämiä. Tällaista sosiaalista yhteisvastuuta lapsista täällä, äidit voi huoletta jättää lapsensa muiden silmiin. Hakee lapsensa sitten kun ehtii. Miksei Suomessa voitais tehdä näin? 

Oon ainaki melkein metrin jo.

Täällä monet on ihmetelly mun korvavenytyksiä, ei nää afrikkalaiset ainaka tunnista niitä mitenkä erityisesti oman mantereensa jutuksi. Sitten vielä kun mulla on 3 reikää vasemmassa korvassa ja kaikki korvikset on mustia, täytyy silläkin olla jokin tarkoitus. Täällä jos käytät mustia korvakoruja, oletetaan että olet menossa hautajaisiin tai että joku on kuollut. Edesmenneistä rastoistani kertoessani kukaan ei ole sanonut mitään erikoista. Näillä on kyllä niin hienoja tukkalaitteita että oikein harmittaa, ettei itse viitti pilata tukkaansa pikkuleteillä tai muulla paikallisella kampauksella. Käytiin tiistaina viimeisen avoharjoittelupäivän kunniaksi Nitan kanssa yhdessä naapuruston Saloneista, joissa hoidetaan hiuksia ja annetaan manikyyrejä ja pedikyyrejä. Jalkahoito molemmille ja hinta 7 cediä eli 3,5 euroa per naama. Hoito kesti noin 45 minuuttia. Kynsilakka ei valitettavasti sisältynyt hintaan. Yritin vaan olla kouristelematta käsittelyn aikana, kun jalkoja kutitti niin hirveästi. Meinasin kaatua kun lähdettiin pois, kun jalat oli ihan liukkaat ja jaloissa oli liukaspintaiset lipilapit. Heti hiekkaa vaan tieltä vähän jarruttamaan liukua niin ei tarvinnut jäädä taksin alle.

Lähipäivinä pitäisi päästä muuttamaan Accraan, jotta päästään aloittamaan mielenterveysharjoittelu Pantang Psychiatric Hospitalissa. Ollaan kuultu kaikenlaista juttua edellisessä työharjoittelussa hulluista ja sairaalasta, mutta harjoittelusta pitäisi kuulemma selvitä hengissä. Selväjärkisyydestä en tiedä. Käytiin tänään keskiviikkona katsomassa kämppiä siellä ”Accrassa”, joka osoittautui sijaitsevan noin 30 kilometriä pohjoiseen. Siis se sairaala on keskellä metsää. Tai on siinä jotain elämää, ja isompi kylä on 5-10 km päässä. Kämppä on yhden sairaalan työntekijän, joka muuttaa pois meidän tulon ajaksi. Ystävällistä. Mutta vuokra on H-A-L-P-A, 300 cediä 6 viikolta yhteensä molemmilta. Että sitten vaan vedetään pröystäillen taksilla ja muilla kulkuneuvoilla sairaalan lähistöillä ees sun taas, jotta päästään vähän muutakin kuin sairaalaelämää näkemään. Muutamme sinne onneksi vasta ensi maanantaina. Niin ja noihin kuvan tynnyreihin tuodaan vettä kerran viikossa, ja talossa asuu jotain 20 perhettä jolle veden pitäis riittää.

Tuleva kotimme, can't wait!

Tuli muuten mieleen, että täällä pystyy pysymään aika hyvin tietämättömänä kaikesta maailman menosta. Ja ihmiset täällä varmaan aika hyvin pysyvätkin. Monet tekevät 12 tunnin työpäiviä 6 päivänä viikossa, eikä heillä ole televisiota, josta katsella uutisia, saati sitten sitä aikaa. Sanomalehtiä ei jaeta, niitä saa ostaa kadulta tai tietyistä paikoista. Täällä ei ole meinaan postilaatikoita, posti tulee postitoimistoon. Ihmisillä on omat tai muiden kanssa yhteiset pienet punaiset laatikot siellä, josta kirjeet voi hakea. Nekin laatikot maksavat, niin ei kaikilla ole varaa edes vastaanottaa postia. Radiota kyllä kuunnellaan paljon, mutta enimmäkseen sieltä tulee musiikkia. Tosin hyvän poikkeuksen tekevät Narhin perhe, joilla on laajakuva-tv etupihalla, jossa yleensä pyörii joku brittiläinen 24h-uutiskanava joka kerta kun siellä käy. Tai sitten jalkapalloa. Sekin on yleensä englantilaista. Valioliigaa… Nää kannattaa Chelseaa.